Stephen Gill: Valta ja vastarinta uudessa maailmanjärjestyksessä

valtajavastarinta3.inddValta ja vastarinta uudessa maailmanjärjestyksessä kuvaa toisen maailmansodan jälkeistä uutta maailmanjärjestystä, jossa on korostunut Yhdysvaltojen ylivalta politiikassa ja taloudessa. Teoksessa eritellään, miten tällaisen vallan ja sen synnyttämän vastarinnan muodot ja vaiheet ovat muokanneet maailmanjärjestystä.

Vastarinnan hillitsemiseen ja tukahduttamiseen valtiot käyttävät aiempaa hienovaraisempia pakkokeinoja. Tästä huolimatta on syntynyt uusliberalistiseen rakenneuudistukseen ja globaalistumiseen kohdistuvan vastarinnan malli. Enää ei rajoituta alhaalta nousevaan vastarintaan paikallisyhteisöissä eikä edes perinnäiseen kansalliseen vastarintaan. Sen rinnalla on noussut globaali vastarinta, joka hyödyntää uusia poliittisen toiminnan muotoja.

Vastarinta voi olla aktiivista tai passiivista, paikallista tai yleismaailmallista, kielteistä tai luovaa. Lisäksi se on henkilökohtaista ja poliittista. Usein vastarinnan johtajien teot antavat pontta kollektiiviselle toiminnalle – esimerkkeinä Mohandas Gandhi, Antonio Gramsci ja Nelson Mandela.

Sisällys

Suomalaisen laitoksen esipuhe: maailmanlaajuisen orgaanisen kriisin sisältämistä ristiriidoista ja avaamista mahdollisuuksista    11

Ensimmäisen laitoksen esipuhe    21

Toisen laitoksen esipuhe    26
1. Gramscin lukemisesta    27
2. Yleinen ristiriita    30

Kirjan rakenteesta    33

1.    Henkilökohtaiset, poliittiset ja älylliset vaikutteet    34
1.1.    Politiikka luokkahuoneessa ja luokkapolitiikka    35
1.2.    Sosiologian näkökulma maailmanjärjestykseen    38
1.3.    Uusliberalismi ja historian loppu    41

Ensimmäinen osa:
Yhteiskuntateoria ja kansainvälisten suhteiden teoria    45

2.    Epistemologia, ontologia ja poliittisen taloustieteen kritiikki    49
2.1.    Epistemologia ja politiikka    49
2.2.    Gramscilaisen ja positivistisen tarkastelun ero    51
2.3.    Poliittisen taloustieteen arvostelua: neljä väitettä    54
2.4.    Vulgaarimarxismin ja oikeaoppisuuden tuolla puolen    72

3.    Ylikansallinen historiallinen materialismi ja maailmanjärjestys    76
3.1.    Mahdollisen rajat    77
3.2.    Nykyaikaisten maailmanjärjestysten synty    80
3.3.    1900-luvun maailmanjärjestys: hegemonian ja passiivisen vastarinnan välissä    91
3.4.    2000-luvun maailmanjärjestys: vanhan ja täysin uuden dialektiikka    97
4.    Hegemonia, kulttuuri ja imperialismi    99
4.1.    Kulttuurinen vastarinta Chilen vallankaappauksen jälkeen    100
4.2.    Chilen kysymys maailmanpolitiikassa    103

Toinen osa:
Maailmanjärjestyksen talous    105

5.    Yhdysvaltain hegemonia 1980-luvulla: rajat ja näköalat    113
5.1.    Hegemonian rapautumista koskevat teoriat ja vakiintuneet käsitykset    114
5.2.    Vakiintuneiden käsitysten arvostelua    119
5.3.    Taantuminen vai jatkuvuus?    123
5.4.    Yhdysvaltain hegemonia ja ylikansallinen kapitalismi    125
5.5.    Kohti joustavaa ja ylikansallista hegemoniaa    130

6.    Pääoman suora ja rakenteellinen mahti    134
6.1.    Historiallinen blokki ja kasautumisen rakenteet    134
6.2.    Valtiot, markkinat ja pääoman mahti    137
6.3.    Pääoman suora mahti    141
6.4.    Pääoman rakenteellinen mahti    144
6.5.    Pääoman mahdin rajat ja ristiriidat    150

7.    Globaalistuminen, markkinakulttuuri ja kuriin alistava uusliberalismi    158
7.1.    Johdanto    159
7.2.    Valta ja tieto maailmantaloudessa    162
7.3.    Mitä globaalistuminen on    165
7.4.    Kuriin alistava uusliberalismi    171
7.5.    Uusi perustuslaillisuus ja maailmanhallitus    172
7.6.    Panoptismi ja uusliberalistisen valtion alistava puoli    176
7.7.    Uusliberalismin ristiriidat ja historian liike    180

8.    Maailmanpolitiikka ja Aasian kriisi    185
8.1.    Kriisi, uhka ja mahdollisuus    186
8.2.    Esivallan vanhat tutut ja uusliberalismin valtaannousu    187
8.3.    Itäaasialainen malli    188
8.4.    Itä-Aasian uusi järjestys ja pääoman uusi maailmanpolitiikka    190
8.5.    Johtopäätökset    193

9.    Laki, oikeus ja uusi perustuslaillisuus    195
9.1.    Johdanto    195
9.2.    Omistusoikeus, sopimukset ja joustava laillisuus    197
9.3.    Uuden perustuslaillisuuden ulottuvuudet    202
9.4.    Johtopäätökset    208

Kolmas osa:
Maailman muuttuminen ja poliittinen toiminta    211

10.    Globaalistumista tukevat eliitit uudessa maailmanjärjestyksessä    217
10.1.    Maailmanlaajuinen hajaannus ja yhdentyminen    217
10.2.    Näkökulmat, luokat ja eliitit    226
10.3.    Globaalistumista tukevat eliitit ja yhteiskunnallinen kerrostuminen    227
10.4.    Globalismi, territorialismi ja Yhdysvallat    232
10.5.    Päätelmiä    238

11.    Valvontavalta maailmanlaajuisessa kapitalismissa    240
11.1.    Panoptinen valta    242
11.2.    Amerikkalainen informaatiokapitalismi ja maailmanvalta    246
11.3.    Pääoman ja yhteiskuntajärjestelmän uusintaminen laajenee     249
11.4.    Tuotanto ja yhteiskunnallinen uusintaminen    254
11.5.    Yhdysvaltain yhteiskunnallisen järjestelmän rakoilu: eristäytyminen ja eristäminen    256
11.6.    Kotialueen turvallisuus    258
11.7.    ”Tulevaisuuskuvan rakentaminen”: vihollisten ja ystävien valvonta    260
11.8.    Johtopäätökset    264

12.    Postmoderni ruhtinas    268
12.1.    Miksi Maailman kauppajärjestön kokous epäonnistui?    269
12.2.    Uusliberalistisen globaalistumisen ristiriidat ja Seattlen vastalauseet    271
12.3.    Koittaako postmodernin ruhtinaan aika?    274

13.    Todellisia ja kuviteltuja vaihtoehtoja    279
13.1.    Vaihtoehtoisia käsityksiä maailmanlaajuisesta johtajuudesta    280
13.2.    Maailmanlaajuiset voimasuhteet ja olemassaolon vaihtuvat ehdot    283
13.3.    Maailmanlaajuisen kehityksen vaihtoehdot: vallitseva, edistyksellinen ja taantumuksellinen suunta    286
13.4.    Latinalainen Amerikka: rajat ja mahdollisuudet    291
13.5.    Kuusi hahmotusta edistysmielisten liikkeiden tulevaisuudesta    295

Viitteet    300
Kirjallisuus    310
Kiitokset    319
Hakemisto    323

Kirjoittaja

Stephen Gill on politiikantutkimuksen professori Yorkin yliopistossa Torontossa, Kanadassa. Vuosina 2009–2010 hän toimi Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin vierailevana professorina.

 

Toisen laitoksen esipuhe

Tämän kirjan ensimmäinen laitos sai myönteisen vastaanoton. Kirjaan on viitattu monissa yhteyksissä, ja se on otettu kurssikirjaksi monessa yli­opistossa. Maailmanjärjestystä koskevilla kriittisillä tutkimuksilla näyttää siis olevan huomattava ja kasvava lukijakunta. Uskon tämän johtuvan osaksi siitä, että hallitsevan vallan ja ensimmäisessä laitoksessa eriteltyjen ­vastarinnan mallien välinen maailmanlaajuinen dialektiikka on kärjistymässä.

Tässä toisessa ja laajennetussa laitoksessa pyrin avartamaan avaamiani näköaloja ja tuomaan analyysiini myös uusia aineksia. Esimerkiksi uusi luku 9 käsittelee oikeuden ja laillisuuden kysymyksiä sekä uutta perustuslaillisuutta. Tarkastelen siinä uusliberalistisia oikeuden ja politiikan kehyksiä sekä niiden vaikutusta kansallisen ja kansainvälisen politiikan muuttumiseen 2000-luvulla. Olen myös lisännyt luvun 13, jossa esitän yhteenvedon poliittisen toiminnan muodoista ja maailmanlaajuisen politiikan vaihtoehdoista. Esitän luvussa muutamia esimerkkejä siitä, miten yhteiskunnallisia suhteita ja yhteiskunnan rakenteita voidaan muuttaa kollektiivisen toiminnan avulla. Päätösluvussa myös arvioin kriittisesti nykyistä maailmanjärjestystä ja pohdin sen tulevaisuutta.

Näissä saatesanoissa vastaan lyhyesti arvosteluun, jota on kohdistettu historiallista materialismia korostavaan monikansalliseen näkökulmaan. ­Kestävätkö tästä näkökulmasta esitetyt väittämät ylipäänsä kriittistä tarkastelua? Entä erityisesti minun väittämäni? Tähän saakka olen katsonut parhaaksi jättää nämä kysymykset muiden pohdittaviksi. Monet työtoverini ovat kuitenkin erityisesti pyytäneet minua vastaamaan arvosteluun suoraan. Suostun pyyntöihin osaksi siksi, että arvostelu on joissain tapauksissa aiheut­tanut oikaisemista kaipaavia väärinkäsityksiä.

Esipuheen päätteeksi tarkastelen maailmanjärjestyksen kahta silmiinpistävää kehityssuuntaa. Toinen niistä on Yhdysvaltain aseman ilmentämä yleinen ristiriita, toinen taas tästä seuraava kamppailu globaalistumisen suunnasta. Pyrin tässä kirjassa osoittamaan, että kumpikin näistä ilmiöistä on ollut aiheuttamassa 2000-luvun alussa vallitsevaa perusluonteista maailmanlaajuista kriisiä.

1. Gramscin lukemisesta

On väitetty, että Antonio Gramscin kaltaisen teoreetikon ajatuksia voidaan mielekkäästi soveltaa vain siinä erityisessä historiallisessa kontekstissa, jossa ne ovat syntyneet. (Bellamy 1990; Germain & Kenny 1998.) Tästä väitteestä kuitenkin seuraa, että myös Antonio Gramscin aikalaisten John Maynard Keynesin, Sigmund Freudin ja Albert Einsteinin teorioiden ja avain­käsitteiden katsotaan päteneen vain heidän omana aikanaan ja omassa ympäristössään. Heidän teoksiaan ei voida hyödyntää selitettäessä ihmiskunnan nykyistä tilaa tai tulevaisuutta. Sama koskee kaikkia muitakin yhteiskunnallisen ja poliittisen ajattelun sekä kansantaloustieteen jättiläisiä, niin antiikin uranuurtajia, alansa klassikoita kuin viime vuosisadan suuruuksiakin.

Jos valitaan tällainen lähestymistapa, tekstien lukeminen tuskin on hedelmällistä tai luovaa. Karl Marx sen sijaan luki poliittisen taloustieteen klassikkojen David Ricardon ja Adam Smithin teoksia niin sanotusti oireita etsien, koska hän halusi kehittää klassisten tekstien avulla oman teoreettisen näkökulmansa eli problematiikkansa. (Althusser & Balibar 1970.) Problematiikka on teoreettinen kehys, analyysin kohteen määrittämiseksi kehitetty käsitteistö. Klassikkoja lukiessaan Marx etsi piileviä aineksia: puuttuvia, näkymättömiä tai kehittelemättömiä ajatuksia (esimerkiksi arvokäsite ja riistosuhde). Niiden avulla hän kehitti omaa pääomateoriaansa. Samalla tavoin pyrin tämän kirjan luvuissa 2 ja 3 lukemaan oireita etsien Antonio Gramscin sekä Karl Marxin, Fernand Braudelin, Karl Polanyin ja Michel Foucault’n mutta myös realismin ja liberalismin teoreetikkojen tekstejä, jotka käsittelevät maailmanjärjestyksen historiallista muuttumista niin menneisyydessä kuin nykyäänkin. Tavoitteenani on kehittää historial­liseen materialismiin perustuva monikansallinen näkökulma, josta on hyötyä paitsi tarkasteltaessa uutta tai syntyvää maailmanjärjestystä myös etsit­täessä edistyksellisen muutoksen mahdollisuuksia. Katson soveltavani samaa menetelmää kuin Gramsci, joka aina tutki menneisyyttä ja aiempien ajattelijoiden teoksia mutta teki sen luovasti ja vailla harhakuvitelmia, ymmärtääkseen paremmin vallitsevaa ja tulevaa tilannetta.15
On myös erikseen arvosteltu Gramsci-tulkintaani. Moittijani ovat lähteneet virheellisestä oletuksesta, että Gramsci kiinnitti vain vähän huomiota kansainvälisiin suhteisiin. On väitetty, että Gramscin avainkäsitteitä – kuten hegemonia ja historiallinen blokki – ei voida soveltaa kansainvälisiin suhteisiin, koska hän esitti ne nimenomaan kansallista politiikkaa eritellessään.

Huomautin jo aiemmin, ettei Gramscin lukeminen oireita etsien tähtää hänen käsitteidensä yksinkertaiseen soveltamiseen. Olennaista on pohtia, miten hänen käsitteitään pitää hyödyntää nykyistä maailmanjärjestystä koskevassa problematiikassa. Sitä paitsi totean täysin perättömäksi väitteen, että Gramsci oli pelkästään kansallinen (siis puhtaasi italialainen) ajattelija. Jokaisen Gramscin tuotantoon perehtyneen täytyy myöntää, että kansainvälinen tai ylikansallinen – talouden, politiikan, kulttuurin tai filosofian – kehys oli aina osa hänen problematiikkaansa. Tämä tulee heti selväksi, kun luetaan Gramscin Vankilavihoissaan ja aiemmissa kirjoituksissaan selvästi esittämiä ajatuksia katolisen kirkon vaikutuksesta, uskonpuhdistuksesta, valistuksesta ja hegemoniasta. Omalla tavallaan Gramsci itse luki oireita etsien esimerkiksi Karl Marxin, Niccolò Machiavellin ja aikalaisensa Benedetto Crocen teoksia. Hän teki niin nimenomaan ymmärtääkseen syvällisemmin ja kyetäkseen paremmin käsittelemään teoreettisesti niitä erityisiä poliittisia ja kulttuurisia kysymyksiä, joihin Italian kommunistipuolueen ja koko maailman kommunistisen liikkeen tuli vastata. Gramscin johtama Italian kommunistinen puolue ei ollut pelkästään kansallinen poliittinen puolue vaan myös osa kansainvälistä poliittista ja yhteiskunnallista voimaa.

Gramsci analysoi historiallista tilannetta (tai suhdannetta) ja siinä ilmeneviä poliittisia mahdollisuuksia. Hän ei sinänsä eritellyt ”sisäisiä” ja ”ulkoisia” voimia. Pikemminkin hän tutki, miten voimasuhteet ilmenivät kussakin tilanteessa. Ne, mitä hän nimitti voimasuhteiksi, vaikuttivat poliittisessa järjestelmässä ja kansalaisyhteiskunnassa sekä kulttuurien yhteenliittymissä. Gramsci halusi selvittää, miten voimasuhteet voivat asettaa esteitä ja tarjota tilaisuuksia. Eritoten häntä kiinnosti, miten voimasuhteet loivat ja olivat aiemmin luoneet esteitä ja mahdollisuuksia edistyksellisille ja vallankumouksellisille voimille. Teoksensa Note sul Machiavelli sulla politica e sullo Stato moderno alussa hän pohti Machiavellin ajatuksia erityisesti selvittääkseen, miten ruhtinaskuntiin jakautuneessa renessanssin Italiassa voitiin luoda uudenlainen valtio. Gramsci nivoi tämän sisäisen kysymyksen osaksi ulkoista kysymystä, joka koski koko Euroopan politiikkaa. Gramscin menetelmänä siis oli analysoida konkreettisia historiallisia suhdanteita tuolloin vallinneiden voimasuhteiden perusteella ja pohtia, miten politiikan mahdollisuuksien rajat perustuvat voimasuhteisiin. Voimasuhteita määräävät sellaiset tekijät kuin maa-alue, väestö, taloudellinen mahti, sotilaallinen voima ja ideologia, jota Gramsci nimitti mittauksia vältteleväksi voimaksi. Tärkeimpiä ovat poliittiset voimasuhteet, koska ne vaikuttavat tietoisuuteen ja hegemonian syntyyn.

Kansainvälisistä suhteista Gramsci totesi, että suurvallat tai hegemoniset valtiot ajavat ”itsestään määrittynyttä” politiikkaa, joka perustuu pysyviin eikä sattumanvaraisiin tai tilapäisiin etuihin. Hegemonia perustuu yhden yhteiskuntaryhmän ylivaltaan, joka ilmenee liittolaisiin kohdistuvana moraalisena ja älyllisenä johtajuutena sekä alistettuihin ryhmiin ja valtioihin kohdistuvana herruutena. Gramsci erotti toisistaan ”suuren” tai ”ylätason” politiikan ja ”pienen” tai ”alatason” politiikan. Edellinen oli uusien valtioiden perustamista, jälkimmäinen taas aiemmin perustetussa poliittisessa rakennelmassa ilmenneiden ongelmien selvittelyä. Gramscin mukaan suurvallat tai hegemoniset valtiot pyrkivät asettamaan rakenteellisia rajoja muille val­tioille ja valtiota vähäisemmille voimille. Suurvallat haluavat säädellä muiden valtioiden tulevaisuutta ja sulkea niiden mahdollisuudet luomansa rakenteen sisään. (Kehittelen tätä ajatusta käsitellessäni uutta perustuslaillisuutta luvuissa 7 ja 9.) Gramsci teki vastaavan selvän eron politiikan perusluonteisen muodon ja diplomatian välillä. Edellisellä hän tarkoitti maailmanjärjestyksen muokkaamiseen tähtääviä suunnitelmia ja hankkeita. Jälkimmäistä hän katsoi harjoitettavan vallitsevan järjestyksen rajoissa.

Löytääkseen osviittaa edistyksellisille voimille Gramsci pohti Euroopan tilannetta 1800-luvulla ja vallankumouksellisen Ranskan suhdetta maanosan muihin valtioihin. Hänen mukaansa tämän historian tilanteen ymmärtämiseksi tuli keskittyä tarkastelemaan neljää tekijää:

(1)    Ranskassa tapahtui vallankumouksellinen purkaus, joka muutti yhteiskunnallisia ja poliittisia suhteita rajusti ja väkivaltaisesti.
(2)    Eurooppa asettui vastustamaan Ranskan vallankumousta ja pyrki estämään sen laajenemisen luokkaliikkeenä.
(3)    Ranska kävi tasavallan kaudella ja Napoleonin valtakaudella sotaa muuta Eurooppaa vastaan. Aluksi Ranska soti välttääkseen vallankumouksen tukahduttamisen, sittemmin luodakseen pysyvän ranskalaisen hegemonian ja lopulta noustakseen maailmanvaltaan.
(4)    Ranskan hegemoniaa vastaan puhkesi kansannousuja. Nykyaikaiset Euroopan valtiot saivat alkunsa toisiaan seuranneista pienistä uudistusaalloista eivätkä Ranskassa koettua muistuttavista vallankumouksellisista purkauksista. Toisiaan seuranneet uudistusaallot koostuivat yhteiskunnallisista kamppailuista mutta ennen muuta valistuneen monarkian ”ylhäältä” tekemistä väliintuloista ja kansallisista sodista. (Gramsci 1971, 114–115.)

Seuraavaksi Gramsci huomautti: ”Restauraatiosta tuli keskeinen poliittinen ohjelma. Sen ansiosta yhteiskunnalliset kamppailut voitiin käydä niin joustavasti, että porvaristo saattoi nousta valtaan ilman dramaattisia mullistuksia, ilman Ranskassa harjoitettua terroria. Vanhat feodaaliluokat pudotettiin hallitsevasta asemastaan hallinnoivaan asemaan mutta niitä ei tuhottu.” Analyysin tavoite kävi ilmi, kun Gramsci kysyi: ”Voidaanko tätä modernin valtion rakentamisen ’mallia’ soveltaa muissa oloissa?” (Gramsci 1971, 115.)

Toisin sanoen Gramsci tutki Ranskan vallankumouksen synnyn ja muuntumisen historiallisia edellytyksiä ja (väkivaltaisia) valtasuhteita. Hän yhdisti kansallisen ja kansainvälisen ulottuvuuden sekä osoitti dialektisen suhteen edistyksen ja taantumuksen voimien välillä. Siten Gramsci yhdisti toisiinsa menneisyyden ja nykyisyyden pyrkiessään selvittämään, millaisissa oloissa edistykselliset voimat joutuisivat käymään tulevia poliittisia kamppailuja.

2. Yleinen ristiriita

Maailmanlaajuisen ”orgaanisen” kriisin laajeneminen ja kärjistyminen on tämän kirjan kummankin laitoksen keskeisiä teemoja. Tämä kriisi ei ole vain väkivaltaista kamppailua vanhan ja jyrkästi uuden välillä (esimerkiksi yhä voimistuva pyrkimys muuttaa luonto ja sen eliöt kauppatavaraksi). Sen tekijöihin kuuluvat myös ennennäkemätön uhka elokehän pysyvästä vaurioi­tumisesta sekä vahvasti Yhdysvaltain kansallisen turvallisuuden koneiston haltuun keskittynyt asemahti, jota yhä kasvatetaan, vaikka se riittää kaiken elämän tuhoamiseen maapallolta.

Ei ole erityisen yllättävää, että orgaanista kriisiä koskevassa analyysissaan Gramsci joko sivuutti tai jätti vähälle kehittelylle ekologiaan sekä yhteiskunnalliseen uusintamiseen liittyvät suuret kysymykset. Oireita etsivän lukijan tulee siis edetä paljon Gramscin ajattelua pitemmälle.

Tämän kirjan toisen laitoksen keskeiseksi aiheeksi olenkin ottanut sen, miten Yhdysvallat jatkuvasti ilmentää yleistä ristiriitaa sekä hallitsevana valtiokoneistona että maailman voimakkaimpana poliittisena järjestelmänä ja kansalaisyhteiskuntana. Ristiriita näyttää paljon jyrkemmältä nyt kuin 1960-luvulla, jolloin se havaittiin ensi kerran. (Nicolaus 1970.) Nykyisin voidaan perustellusti väittää, että amerikkalainen mahti, politiikka ja elämäntapa ovat jättäneet valtavan ekologisen jalanjäljen ja lisäksi aiheuttavat kärjistyviä ristiriitoja, jotka heikentävät erittäin vakavasti turvallisuutta, kehitystä ja ihmisoikeuksia kaikkialla maailmassa. (Bakker & Gill 2003.) Yhdysvaltain johtavat piirit ovat yrittäneet ja yrittävät edelleen muuttaa rakenteita ja sääntöjä, jotka säätelevät kansainvälisiä suhteita. Samaan aikaan nuo piirit julistavat maansa saavan puuttua maailman­politiikkaan johtovaltion oikeuksin piittaamatta kansainvälisestä oikeudesta ja jopa maailmanjärjestyksen normatiivisista rakenteista, jotka säätelevät laillisen väkivallan ja pakon käyttöä. (Falk 2007.) Yleisessä ristiriidassa on myös ekologinen puoli. Yhdysvalloissa, Euroopan unionissa ja Japanissa on vallalla runsaan kuluttamisen malli, jota jäljitellään muualla. Tämä on osa sitä, mitä nimitän markkinakulttuurin leviämiseksi. (Ks. luku 9.)

Markkinakulttuuri perustuu juuri siihen paljon energiaa kuluttavaan kehitykseen, jota Yhdysvallat yhä vain edustaa, vaikka öljyntuotanto luultavasti on jo saavuttanut kasvunsa rajan. Saksan hallituksen toimeksiannosta laaditun perinpohjaisen raportin perusteella voidaan päätellä, että öljyntuotanto oli enimmillään vuonna 2006 ja on alkanut sen jälkeen vähetä.16 Yleisen ristiriidan kärjistyminen ilmeni myös Yhdysvaltain ja Britannian hyökkäyk­sessä Irakiin, jossa monen analyytikon mukaan on maailman suurimmat öljyvarat. Toinen Persianlahden sota on luonnollisesti herättänyt paljon vastarintaa niin paikallisesti kuin maailmanlaajuisestikin.

Markkinakulttuurin leviämisen ilmentämä tilanne liittyy toiseen tämän kirjan kummankin laitoksen pääteemoista: kamppailuun globaalistumisen linjasta. Tämän teeman osia ovat hallitsevan vallan ja siihen kohdistuvan vastarinnan dialektiikka sekä vaihtoehtoiset yhteiskunnalliset ja poliittiset hankkeet, jotka voivat olla todellisia tai kuviteltuja, kuten luvussa 13 käy ilmi. Yksi osoitus globaalistumisen linjaa koskevasta kamppailusta on geopoliittisen kilpailun viriäminen uudelleen. Venäjä, Kiina ja muutamat muut maat pyrkivät osittain energiahuoltonsa varmistamiseksi vastustamaan Yhdysvaltain ylivaltaa ja jossain mielessä jopa kumoamaan sen. Niiden vastarinta ei kuitenkaan välttämättä ulotu tämän ristiriidan ulkopuolelle. Esimerkiksi kulutuskeskeisen kapitalistisen mallin juurtuminen Kiinaan on 2000-luvun huomionarvoisimpia ilmiöitä. Kiinalaisten kulutusinto on johtanut jättiläismäisten ostoskeskusten rakentamiseen ja jo huomattavasti vahingoittanut ympäristöä. Jos markkinakulttuuriin kuuluvasta kulutustavaroiden hankinnasta innostuneiden ihmisten määrä kasvaa edelleen, heidän mielihalujensa tyydyttämiseen tarvitaan monen planeetan luonnonvarat.

Osa niistä poliittisista voimista, joiden olisi odottanut vastustavan luontoa vaurioittavan markkinakulttuurin leviämistä, on ikävä kyllä käytännössä sitoutunut uusliberalismin ohjelmaan. Näin toimi esimerkiksi Saksassa vuonna 1998 muodostettu punavihreä hallitus. Sen virheiden ­ansiosta Saksan uusi vasemmistopuolue Die Linke saattoi nopeasti kasvattaa vaalikannatustaan palkkatyöläisten, työttömien ja ammattiyhdistysväen parissa. Saksan vasemmistopuolue perustettiin tietoisesti vastustamaan uusliberalismia sekä äärioikeistoa, joka on saanut kommunismin romahduksen jälkeen lisää kannattajia paitsi Saksassa myös muissa laajentuneen Euroopan unionin maissa. (Solty 2007.) Muukalaisvastaiset, rasistiset, seksistiset ja taantumukselliset voimat ovat vahvistuneet kaikkialla maailmassa. Silti samaan aikaan on nähty merkkejä uudistuskykyisten vasemmistovoimien kehittymisestä esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa, Kiinan työväestössä ja Intiassa.

Yhteenvedoksi totean tämän kirjani toisen laitoksen problematiikan perustuvan maailmanlaajuisten yhteiskunnallisten voimien ja rakenteiden analysointiin. Keskeisiä aiheitani ovat yhteiskunnallisten voimien liike ja sen aiheuttamat muutokset maailmanjärjestyksessä.

Laita hyvä kiertämään: