Martta Heikkilä (toim.): Taidekritiikin perusteet

9789524952125Millainen on taiteen asema nykymaailmassa? Kuka päättää siitä, mikä on hyvää taidetta? Mitä on taiteen kritiikki, ja kenelle sitä kirjoitetaan? Onko taiteesta puhumiselle sääntöjä? Taidekritiikin perusteet on ensimmäinen suomenkielinen taidekritiikin perusteos. Asiantuntija-kriitikot esittelevät yleistajuisesti ja havainnollisesti kritiikin erityisluonnetta ja sovelluksia eri taiteenaloille: kirjallisuuteen, teatteriin, kuvataiteeseen, elokuvaan ja musiikkiin. Lisäksi teoksessa tarkastellaan kritiikin filosofiaa. Kirja paneutuu taiteen tulkintaan ja arviointiin, kritiikin historiaan ja nykytodellisuuteen sekä kritiikkien kirjoittamisen käytäntöön.

Teos on tarkoitettu taiteen tutkimuksen eri alojen oppikirjaksi, taiteen ammattilaisille ja tutkijoille, toimittajille, taideopetuksen oheismateriaaliksi ja kaikille, joita puhe taiteesta kiinnostaa.

”1900-luvun alku- ja keskivaiheilla oli vielä vallalla usko kriitikon rooliin kirjallisuuden asiantuntijana, joka voi tarvittaessa nostaa hyvän, kiinnostavan ja uutta luovan kirjallisuuden julkisuuteen ohi kustantamoiden mainoskampanjoiden ja pinta­julkisuuden. Hyvä kriitikko osasi kouluttaa lukijoita, näyttää tapoja lähestyä uusia ja alkuun vaikeatulkintaisia teoksia, jotka suuri yleisö olisi helposti muuten ohittanut.”

“Kritiikin ulottuvuuksia osoittaa käsitteen ”kritiikki” kantasana, kreikan kielen verbi krinō. Kreikassa tämä sana merkitsee ’erottaa (asioita toisistaan)’, ’tutkia’, ’valita’, ’päättää’, ’tuomita’ ja ’arvostella’. Verbi viittaa siis kritiikin erottelevaan kykyyn: oikean erottamiseen väärästä, valitsemiseen ja päätösten tekoon. Krinō-verbistä johdettu substantiivi krisis puolestaan tarkoittaa ratkaisua, päätöstä, tuomiota ja valintaa.”

Sisällys

Johdanto: Taiteesta puheeseen (Martta Heikkilä)
Kirjallisuuskritiikki: tekstejä teksteistä (Kuisma Korhonen)
Mitä aalto jättää jälkeensä – kuinka kirjoittaa teatteriesityksestä? (Outi Lahtinen)
Kuvan ja kielen välissä – kuvataidekritiikin kirjoittamisesta (Juha-Heikki Tihinen)
Elokuvakritiikin muuttuvat muodot (Veijo Hietala)
Musiikkikritiikki: kuulokokemuksen sanallistamista ja merkitysten avaamista (Susanna Välimäki)
Nykytaide, kritiikki ja hermeneuttinen filosofia (Irmeli Hautamäki)
Kritiikin yleisö ja taidekritiikin monet kriteerit (Martta Heikkilä)
Viitteet
Lähteet ja kirjallisuus
Kirjoittajat

Kirjoittajat

Irmeli Hautamäki, FT, dosentti, estetiikka, Helsingin yliopisto; taidekasvatus, Jyväskylän yliopisto.
Martta Heikkilä, FT, estetiikka, Helsingin yliopisto.
Veijo Hietala, FT, dosentti, elokuvantutkimuksen yliopistonlehtori, Turun yliopisto.
Kuisma Korhonen, FT, kirjallisuuden professori, Oulun yliopisto.
Outi Lahtinen, FL, teatteritiede, Helsingin yliopisto.
Juha-Heikki Tihinen, FT, taidehistoria, Helsingin yliopisto.
Susanna Välimäki, FT, dosentti, musiikkitieteen yliopistonlehtori, Turun yliopisto.

 

Johdanto: Taiteesta puheeseen (Martta Heikkilä)
ss. 30-33

Kritiikin ja kriitikon kriteereistä

Millaista on hyvä kritiikki? Entä onko syytä pyrkiä määrittelemään sääntöjä kritiikille, kun yritykset määritellä taidekritiikkiä väistämättä rajaavat sen ilmiöitä ja kirjoittamisen käytäntöjä (Schreyach 2008, 12). Voimmeko kaikki ymmärtää kauneutta ja mitä tahansa esteettisiä ominaisuuksia, ja ymmärrämmekö niitä samoin, vai vaaditaanko kriitikolta jotakin erityistä?

Jo Giorgio Vasari ehdotti 1500-luvulla systemaattisen kritiikin käytäntöä. Sen periaatteiden mukaisesti taidetta tarkasteltaessa tulisi kiinnittää huomio sommitteluun, piirustukseen, väreihin ja ilmaisuun (Vasari 1994). Saksalaisen 1900-luvun taidehistorioitsijan Jakob Rosenbergin mukaan hyvän taiteen kriteerejä ovat talou­dellisuus, elävyys, kekseliäisyys, intensiteetti, selkeys ja ilmaisuvoima (Rosenberg 1967). Yhdysvaltalaisen taidefilosofin Monroe C. Beardsleyn (1915–1985) kriteerejä taas ovat intensiteetti, yhtenäisyys ja kompleksisuus. Vaikka kunkin näistä esiintyminen teoksessa lisää Beardsleyn mukaan aina teoksen arvoa, hän myöntää, ettei arvottaminen tapahdu mekaanisesti eikä sille ole yksiselitteisiä kriteerejä. (Dickie 1990, 124–126.) Nykyisin ajatellaan useimmiten, että taidetta ei voida arvottaa ehdottomien kriteerien nojalla: mistään taideteoksen ominaisuudesta ei automaattisesti seuraa, että teos olisi hyvä tai huono, kaunis tai ruma. Kritiikkiä myös kirjoitetaan hyvin erilaisista näkökulmista, jotka kaikki saattavat olla yhtä asianmukaisia.

Käsitykset hyvän kritiikin kriteereistä heijastavat kritiikin monimuotoisuutta: kriitikot arvioivat katsomisen, kuulemisen ja ylipäätään aistimisen tapoja ja käsityksiä siitä, mikä kuuluu ihmisen yksityisalueelle ja mikä on julkista toimintaa. Kritiikki välittää tietoa, käyttää valtaa, tulkitsee kulttuurin merkityksiä ja pui käsityk­siäm­me todellisuudesta (Orrghen 2007, 175). Jotkut kaipaavat kritiikiltä teoreettista tarkkuutta ja monipuolisia lähestymistapoja, toiset tietoa kriitikon omaksumista esteettisistä normeista. Parhaassa tapauksessa kriitikko toimii eräänlaisena esteettisenä opastajana ja esittelee yleisölle myös vaativia, vain vähän tunnettuja tai vaikea­tajuisia taideteoksia. Hän tarjoaa näkemyksiä, joiden ansiosta yleisön on mahdollista lähestyä teoksia helpommin siten, että ne vaikuttavat kiinnostavammilta, syvällisemmiltä tai merkityksellisemmiltä.

Hyvät arviot eivät vain tarjoa lukijoille tähtiluokituksia tai myönteisiä tai kielteisiä suosituksia, vaan niiden tulee lisäksi tarkastella syvemmin myös teosten laatua, sitä, mihin tähdet ja muut taiteellisen arvon ilmaukset pohjautuvat: kriitikon tulee perustella väittämänsä. Perustelujen ohessa kriitikot etsivät usein yhteiskunnallisia, kulttuurisidonnaisia, historiallisia tai psykologisia merkityksiä taide­teosten aistittavan pinnan alta. (Berger 1998, 8.) Usein kritiikin perustana ovat lausumattomat säännöt, joiden esiin tuominen luo sosiaalista todellisuutta. Siksi kritiikki ei vain arvioi taide­teoksia, vaan myös tuottaa ja muovaa kulttuurin merkityksiä.

Kritiikki on itsekin kritisoinnille altista. Kritiikkiä syytetään ensiksikin siitä, että se on liian vaikeaselkoista. Jotkut väittävät, että kritiikin väitetty vaikeus johtuu siitä, että taide on vaikeaa. Toisten mukaan taas taide ei itsessään ole vaikeaselkoista, vaan kriitikot tekevät siitä hankalaa. (Barrett 2000, 4.) Ongelmana ei välttämättä ole niinkään teoria itse kuin hankalien teoreettisten käsitteiden käyttö.13 Nykyarvioita on moitittu myös päinvastaisesti liiasta yksinkertaistamisesta. Tällaista palautetta ovat saaneet erityisesti päivä- ja aikakauslehtien henkilökeskeiset kirjoitukset ja enemmän tiedotteita kuin kriittisiä kannanottoja muistuttavat taidekatsaukset.

On selvää, ettei taide ole arvovapaata eikä riippumaton arvojen lähde – näin ollen se ei myöskään ole muun yhteiskunnan instituutioista irrallinen alue. Taide heijastaa aina jossakin määrin taiteilijan tarpeita ja suhdetta maailmaan, poliittisia näkemyksiä, ideologioita, yhteiskunnallisia oppeja ja periaatteita. Taide tekee samalla näkyväksi älyllisiä ja esteettisiä mieltymyksiä ja makua, taiteilijan taustalla olevia instituutioita, hänen sosiaalista ympäristöään ja kulttuuria, josta kaikki edelliset ovat osia. (Berger 1998, 11; Anderberg 2009, 8.) Kritiikin tehtävänä on tuoda näitä esiin ja parhaimmillaan edistää keskustelua koko todellisuudesta.

Koska kriitikko ilmaisee käsityksiään julkisesti, hänen tulisi kyetä harjoittamaan itsekritiikkiä ja tarkastelemaan omia vaikutteitaan ja ennakko-oletuksiaan. Taiteen luonteeseen kuuluvasta moniselitteisyydestä johtuu, että kriitikot ovat usein keskenään eri mieltä koulutuksesta ja kokemuksesta huolimatta. Ristiriitojen ja tulkinta­erimielisyyksien edessä auttaa, jos kriitikko välttää ­dogmaattisuuden, itsekorostuksen ja yhdenmukaiset näkemykset – tärkeintä työssä on kyky kehottaa yleisöä näkemään. Muita kriitikon kiistattomia vahvuuksia ovat taiteen asiantunteva lähestyminen, kriittinen ja itsenäinen ote, päättelyn kiinnostavuus, reilu asenne taiteilijaa kohtaan eli tahallisen ilkeyden tai ivailun karttaminen ja asianmukaisten kriteerien soveltaminen teosten tarkasteluun. Kritiikki on aina keskeneräistä, eikä viimeistä sanaa tule kukaan sanoneeksi etenkään, jos puheena ovat uudet teokset. Jo tästä syystä kriitikko voi aina tarkistaa näkökantojaan.

 

Laita hyvä kiertämään: