Jouni Järvinen & Jouko Lindstedt (toim.): Itä-Eurooppa matkalla länteen

9789524952149Entistä Itä-Eurooppaa pidetään usein sisäisesti yhtenäisenä alueena, vaikka eri maiden väliset erot ovat suuria ja sen historia ja kulttuuri on monimuotoista. Historiansa aikana tämä usein enemmän geopoliittisesti kuin maantieteellisesti määritelty alue on aina liikkunut suurvaltapolitiikan aaltojen mukana – milloin lännestä itään, milloin idästä länteen – ja nyt sitä yhdistää suhde Euroopan unioniin ja eurooppalaisuuteen.

Itä-Eurooppa matkalla länteen esittelee 19 itäisen Keski-Euroopan, Baltian ja Balkanin maata (Viro, Latvia, Liettua, Puola, Tšekki, Slovakia, Unkari, Romania, Moldova, Slovenia, Kroatia, Bosnia-Hertsegovina, Serbia, Montenegro, Kosovo, Albania, Makedonia, Bulgaria ja Kreikka). Teoksessa kunkin maan historiasta ja kulttuurista esille nousevat etenkin ne seikat ja tapahtumat, jotka ovat merkityksellisiä myös nykyään ja kuuluvat kyseisen maan kansalaisten yleis­sivistykseen. Lisäksi teos tarjoaa perustiedot muun muassa maiden kielistä ja kirjallisuudesta. Teos myös sisältää kuvia, karttoja ja tietolaatikoita eri aiheista.

”Mitään historiallisesti, kulttuurisesti tai poliittisesti yhtenäistä Itä-Eurooppaa ei ole olemassa muualla kuin ’länsieurooppalaisiksi’ julistautuneiden mielikuvissa. Kun ’Itä-Eurooppa’ vähitellen palaa pelkästään maantieteelliseksi termiksi, suomalaisten on ehkä helpompi huomata asuvansa itsekin yhdessä Euroopan itäisimmistä maista.”

“Entisen Itä-Euroopan maat ovat tuoneet eurooppalaiseen keskusteluun mukaan omat arvonsa, poliittiset kulttuurinsa ja ajattelumallinsa ja tehneet ajankohtaiseksi keskustelun ”eurooppalaisuuden” ja ”lännen” rajoista. Eurooppa ja erityisesti EU ovat pyrkineet kristallisoimaan eurooppalaisuutta ja eurooppalaista poliittista kulttuuria suhteessa muihin, varsinkin Venäjään ja Yhdysvaltoihin. Eurooppalainen identiteettiprojekti on kuitenkin kohdannut soraääniä: yhtä Eurooppaa tai sen identiteettiä on vaikea jäljittää.”

Sisällys

Johdanto (Jouni Järvinen & Jouko Lindstedt)
Viro (Heikki Rausmaa)
Latvia (Helena Johansson)
Liettua (Helena Johansson)
Puola (Tapani Kärkkäinen)
Tšekki (Jouni Järvinen)
Slovakia (Anna Kyppö)
Unkari (Juhani Huotari)
Romania (Katalin Miklóssy)
Moldova (Katalin Miklóssy)
Slovenia (Yrjö Lautela)
Kroatia (Yrjö Lautela)
Bosnia ja Hertsegovina (Pilvi Torsti)
Serbia (Rinna Kullaa)
Montenegro (Rinna Kullaa)
Albania (Tanja Tamminen)
Kosovo (Tanja Tamminen)
Bulgaria (Jouko Lindstedt)
Makedonia (Jouko Lindstedt)
Kreikka (Minna Rasku)

Tietolaatikot
Euroopan unionin laajentuminen itään
ja integraation syveneminen (Tanja Tamminen)
Neuvosto-baltia (Heikki Rausmaa)
Juutalaiset Itä-Euroopassa (Juhani Huotari)
Tšekkoslovakia (Jouni Järvinen)
Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia 1867–1918 (Juhani Huotari)
Romanit (Kimmo Granqvist)
Jugoslavia (Rinna Kullaa)
Osmanivaltakunta Kaakkois-Euroopassa (Jouko Lindstedt)

Kielilaatikot
Viron kieli ja kirjallisuus (Riho Grünthal)
Latvian kieli ja kirjallisuus (Helena Johansson)
Liettuan kieli ja kirjallisuus (Kari Liukkonen)
Puolan kieli ja kirjallisuus (Tapani Kärkkäinen)
Tšekin kieli ja kirjallisuus (Helena Lehečková)
Slovakin kieli ja slovakialainen kirjallisuus (Anna Kyppö)
Unkarin kieli ja kirjallisuus (Magdolna Kovács)
Romanian kieli ja kirjallisuus (Andrei Dumitrescu)
Sloveenin kieli ja slovenialainen kirjallisuus (Kari Klemelä)
Keskiset eteläslaavilaiset kielet (Jouko Lindstedt)
Albanian kieli ja kirjallisuus (Tanja Tamminen)
Bulgarian ja makedonian kieli ja kirjallisuus (Jouko Lindstedt)
Nykykreikan kieli ja kirjallisuus (Martti Leiwo)

 

Johdanto
Jouni Järvinen & Jouko Lindstedt

Keskellä Eurooppaa, Itämereltä Välimerelle ja Mustallemerelle ulottuvalla vyöhykkeellä sijaitsee pienten ja keskisuurten maiden ketju, joka jää lännen ja idän suurten valtioiden, ennen kaikkea Saksan ja Venäjän väliin. Maat ovat muovautuneet suurvaltojen muodostamien geopoliittisten mannerlaattojen saumakohdassa, jonka jännitteet ja järistykset ovat väistämättä heijastuneet alueen historiaan ja sen kansojen elämään. Valtioiden rajat ovat muuttuneet alueella tiuhaan, ja tuttuja ovat esimerkiksi vähemmistöihin ja kieliin liittyvät kiistat. Tässä teoksessa käsiteltävä alue määriteltiin maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä poliittisesti ”Itä-Euroopaksi”, mutta viime vuosisadan lopun suurten muutosten jälkeen maat ovat pyrkineet pikemminkin kohti keskieurooppalaista identiteettiä. Alue voidaan nykyään jakaa Baltiaan, itäiseen Keski-Eurooppaan ja Balkaniin (tai Kaakkois-Eurooppaan). Baltian maita ovat Viro, Latvia ja Liettua. Itäiseen Keski-Eurooppaan voidaan lukea Puola, Slovakia, Tšekki ja Unkari, usein myös Slovenia. Balkaniin luetaan puolestaan Albania, Bosnia ja Hertsegovina, Bulgaria, Kosovo, Kreikka, Kroatia, Makedonia, Moldova, Montenegro, Romania ja Serbia sekä joskus yhä myös Slovenia, kun sitä ajatellaan yhtenä Jugoslavian seuraajavaltiona. Osa näistä maista ei mielellään pidä itseään osana ”Balkania”, mutta hyväksyy ehkä kuulumisen ”Kaakkois-Eurooppaan”, joka on laajempi ja historiallisesti vähemmän latautunut käsite. Edellä esitetystä jaottelusta voidaan olla montaa mieltä. Rajojen ja alueiden määrittely Euroopassa asettaa määrittelijän aina haastavan tehtävän eteen. Alueita ei voi useinkaan rajata vain maantieteellisin perustein, vaan on otettava huomioon myös historia ja kulttuuriperintö sekä poliittiset ja sosiaaliset yhteydet. Käsitystä entisen Itä-Euroopan maista muokkaavat lisäksi yhä lännessä neuvostovallan aikana syntyneet mielikuvat.

Viron, Latvian ja Liettuan luokittelu Baltian maiksi on varsin vakiintunut käytäntö. Myös Suomea saatettiin 1900-luvun alkupuolella pitää osana Baltiaa. Nykyään Suomen tärkein viitekehys on pohjoismaisuus, ja Viro, Latvia ja Liettua ovat nekin tulossa mukaan pohjoismaiseen yhteistyöhön. Perinteisesti katolinen Liettua on toisaalta suuntautunut myös Keski-Eurooppaan. Itäisen Keski-Euroopan suurimmassa maassa Puolassa, erityisesti sen pohjoisosissa, on myös oltu Pohjoismaiden ja Baltian kanssa tekemisissä Itämeren alueen tiivistyneen yhteistyön myötä. Baltiaa monimutkaisempi tilanne vallitsee joidenkin itäisen Keski-Euroopan ja Balkanin maiden välillä. Keskustelua alueellisesta viitekehyksestä on käyty esimerkiksi Unkarissa, Romaniassa ja Kroatiassa.

Täsmällinen määrittely on monesti hankalaa. Kysymys on pikemminkin mieltymyksistä tai mahdollisesti poliittisista argumenteista kuin vakiintuneesta konventiosta. Balkanin maat voidaan jaotella vielä Länsi- ja Itä- Balkaniin. Länsi-Balkanilla viitataan ensisijaisesti entisen Jugoslavian alueen maihin Sloveniaa lukuun ottamatta sekä Albaniaan; itse asiassa Länsi-Balkanin alueen määrittelee (tätä kirjoitettaessa) lähinnä se, että maat eivät ole vielä EU:n jäseniä. Itä-Balkan, johon voidaan lukea kuuluviksi Romania ja Bulgaria, mahdollisesti myös Kreikka ja Moldova, on terminä vakiintumattomampi ja sitä käytetään harvoin. Moldovaa voidaan pitää myös osana varsinaista Itä-Eurooppaa, johon yleisesti katsotaan kuuluvaksi entisen Neuvostoliiton Euroopan-puoleinen alue lukuun ottamatta Baltian maita. Moldova on kuitenkin otettu mukaan tähän teokseen sen vuoksi, että historialliset ja kielelliset siteet liittävät sen tiiviisti Romaniaan. Balkanin eteläisintä maata Kreikkaa pidetään usein Länsi-Euroopan maana poliittisen ja sotilaallisen suuntautumisensa perusteella – ja joskus silläkin perusteella, että antiikin Kreikan kulttuuri on länsimaiseksi kutsumamme kulttuurin tärkeimpiä lähteitä. Samalla tavoinhan Suomi näkee mielellään itsensä länsieurooppalaisena maana, vaikka kartalla olemme idempänä kuin suurin osa tämän teoksen maista. Välillä on hyvä muistaa, että Joensuu on idempänä kuin Istanbul, Praha lännempänä kuin Wien ja että länsi ja itä ovat paitsi maantieteellisiä käsitteitä myös yhteiskunnallisessa keskustelussa rakentuneita mielikuvia.

Sosialistinen ”Itä-Eurooppa” ja sen perintö Tärkein yhteinen nimittäjä maantieteellisen sijainnin ohella tässä teoksessa käsiteltäville maille, Kreikkaa lukuun ottamatta, on sosialistinen lähimenneisyys. (Kreikallakin saattaisi sellainen olla, jos sisällissota 1946–1949 olisi päättynyt toisella tavalla.) Moldova ajautui Neuvostoliiton yhteyteen pian sosialistisen suurvallan syntymän jälkeen. Toisen maailmansodan kuluessa Neuvostoliitto liitti Baltian maat itseensä, ja sodan jälkimainingeissa Neuvostoliiton etupiiriin joutuivat Jaltan sopimuksella 1945 myös Keski- ja Kaakkois-Euroopan pienet valtiot. Neuvostoliiton hallintapiiristä alettiin yleisesti käyttää nimitystä Itä-Eurooppa.

Jo 1800-luvulla Itä-Eurooppa-nimitystä oli käytetty kuvaamaan saksanja italiankielisen alueen itäpuolelle jäävää Eurooppaa – käytännössä siis myös suurta osaa Keski- ja Kaakkois-Euroopasta. Termi sai kylmän sodan myötä ideologisen, geopolitiikkaan pohjautuvan määrittelyn, jota se yhä kantaa mukanaan. Euroopan kahtiajakautumisen myötä yhteisiksi Itä-Eurooppaa määrittäviksi tekijöiksi tulivat kommunismi ja totalitarismi. Lännen ja Naton vastakohdaksi syntyi Varsovan liitto ja ”itäblokki”. Itäblokki-nimityksessä korostui näkemys Itä-Euroopasta homogeenisena alueena. Itä-Eurooppa-termi oli geopoliittisenakin käsitteenä alusta lähtien epätarkka, koska Jugoslavia ja Albania irtautuivat pian Neuvostoliiton vaikutuspiiristä, ja sosialistinen Romania harjoitti verrattain itsenäistä ulkopolitiikkaa. ”Itä-Eurooppa” käsitetään vielä nykyäänkin alueeksi, joka Neuvostoliiton hegemonian alla muuttui lopullisesti harmaan yhtenäiseksi ja takapajuiseksi ja jolta puuttuvat lännen edistyksellisinä pidetyt ominaisuudet. Tämä niin kutsuttu Praha–Vladivostok‑hypoteesi on kuitenkin paitsi virheellinen myös vähättelevä ja halventavakin. Mitään historiallisesti, kulttuurisesti tai poliittisesti yhtenäistä Itä-Eurooppaa ei ole olemassa muualla kuin ”länsieurooppalaisiksi” julistautuneiden mielikuvissa. Kun ”Itä-Euroopasta” vähitellen tulee pelkästään maantieteellinen termi, suomalaisten on ehkä helpompi huomata asuvansa itsekin yhdessä Euroopan itäisimmistä maista.

Olemme tätä teosta kirjoittaessa pyrkineet käyttämään poliittisesti ja kulttuurisesti mahdollisimman neutraalia terminologiaa, joka näkemyksemme mukaan vastaa parhaiten nyt vallitsevaa tilannetta. Itämereltä Välimerelle ja Mustallemerelle ulottuvan vyöhykkeen maista puhuttaessa yksinkertaistava ”Itä-Eurooppa” ei tee alueelle oikeutta, sillä käsite ei ota huomioon alueen hyvinkin erilaisia historiallisia kehityskulkuja eikä poliittista, sosiaalista tai taloudellista erilaisuutta – kansallisista, kulttuurisista ja uskonnollisista identiteeteistä puhumattakaan.

Oman identiteetin peilit ja ”paluu Eurooppaan” Sosialismin romahtaminen Euroopassa 1989–1991 aloitti mittavan muutosprosessin koko mantereella. Muutos ei ole koskettanut ainoastaan entisiä sosialistimaita, vaan se on vaikuttanut kaikkiin Euroopan maihin ja erityisesti Euroopan unioniin. Sosialismin romahdus antoi uutta vauhtia Euroopan yhdentymiskehitykselle ja EU:n itälaajenemiselle. Tässä kehityksessä ja sen rinnalla on kulkenut ja kulkee useita samanaikaisia poliittis-yhteiskunnallisia, monilta osin myös identiteetin rakentumiseen vaikuttavia prosesseja, kuten esimerkiksi EU:n sisäinen kehitys, talouskriisi, EU–Venäjä-suhteet, Länsi-Balkanin sodat ja vakauttaminen, Turkin mahdollinen jäsenyys unionissa – vain muutamia mainitaksemme. Samalla niin vanhat EU-maat kuin entiset sosialistiset maatkin ovat joutuneet jäsentämään omaa kansallista ja valtiollista identiteettiään eurooppalaisuuteen ja omaan kansalliseen historiaansa nähden.

Euroopassa on antiikin ajoista lähtien pohdittu sen rajojen määrittelyä. Kysymys ei ole koskaan ollut ahtaan maantieteellinen, vaan sen on ymmärretty liittyvän niihin identiteetteihin, arvoihin ja kulttuureihin, jotka määrittävät Eurooppaa. Valistuksen kaudella pontta saanut arvoihin ja sivistykseen nojaava käsitys eurooppalaisuudesta vaikuttaa yhä käsitykseemme maanosan rajoista. Tuolloin valtaa sai näkemys sivistyneestä Euroopasta, jonka peilinä toimi muu maailma, erityisesti itä. Eurooppa haluttiin määrittää arvojen, kulttuurin ja poliittis-yhteiskunnallisen järjestäytymisen kautta. Tämä perintö on vaikuttanut myös EU:n pyrkimyksiin rakentaa eurooppalaista identiteettiä.

Entisen Itä-Euroopan maat ovat tuoneet eurooppalaiseen keskusteluun mukaan omat arvonsa, poliittiset kulttuurinsa ja ajattelumallinsa ja tehneet ajankohtaiseksi keskustelun ”eurooppalaisuuden” ja ”lännen” rajoista. Eurooppa ja erityisesti EU ovat pyrkineet kristallisoimaan eurooppalaisuutta ja eurooppalaista poliittista kulttuuria suhteessa muihin, varsinkin Venäjään ja Yhdysvaltoihin. Eurooppalainen identiteettiprojekti on kuitenkin kohdannut soraääniä: yhtä Eurooppaa tai sen identiteettiä on vaikea jäljittää. Erityisesti Euroopan institutionaalinen ilmentymä EU on olemassa ensisijaisesti taloudellisena ja poliittisena entiteettinä, jonka merkitys yhteisen eurooppalaisen identiteetin ilmentäjänä on yhä varsin marginaalinen. Esimerkiksi suhtautumisessa Yhdysvaltoihin ja Venäjään on suuria eroja vanhojen ja uusien EU-maiden välillä.

Kylmän sodan päätyttyä ”paluu Eurooppaan” merkitsi monille entisen Itä-Euroopan maille paluuta siihen poliittis-kulttuuriseen kontekstiin, johon ne ovat vanhastaan ymmärtäneet kuuluneensa. Alueen maille ominaista identiteettiä on muokannut erityisesti kokemus historian objektina olemisesta: tämä auttaa ymmärtämään maiden järjestelmän muutoksen jälkeisiä poliittisia ratkaisuja. ”Paluusta Eurooppaan” muodostui vallankumousten myötä yksi tärkeimmistä poliittisista iskulauseista monissa alueen maissa. Sillä tarkoitetaan valtiollisen identiteetin uudelleenmäärittelyä suhteessa eurooppalaisuuteen, Euroopan unioniin, itään, länteen, menneeseen ja tulevaan.

Baltian maille Neuvostoliiton hajoaminen merkitsi vapautumista, irtautumista miehittäjän otteesta ja mahdollisuutta liittyä vapaiden eurooppalaisten valtioiden joukkoon. Juuri Baltian maissa kansallista identiteettiä on rakennettu ajoittain hyvinkin voimakkaasti vastakkainasettelussa geopoliittiseen itään ja erityisesti sen ruumiillistumaan Venäjään. Identiteettipolitiikan keinoina on käytetty poliittisia, historiallisia ja uskonnollisia ja kielellisiä argumentteja. Länsi taas on edustanut lähes ainoastaan myönteisinä pidettyjä arvoja, kuten demokratiaa, modernisaatiota ja taloudellista kehitystä. Valtionrakennus ja tällä tavoin määritelty eurooppalaistuminen ovatkin kietoutuneet toisiinsa lähes saumattomasti.

Itäisen Keski-Euroopan maissa tilanne on ollut varsin samankaltainen kuin Baltian maissa. Kylmän sodan myötä Eurooppaan laskeutunut rautaesirippu eristi ne muusta Euroopasta. Tšekkiläissyntyisen kirjailijan Milan Kunderan mukaan idän ja lännen välinen raja Euroopassa siirtyi toisen maailmansodan jälkeen useita satoja kilometrejä lännemmäksi jättäen kulttuurisesti Länsi-Eurooppaan kuuluneet maat rajan itäpuolelle. Hänenkin kielikuvassaan ”itä” siis näyttäytyy todellisille eurooppalaisille arvoille vieraana käsitteenä.

Keskustelu Keski-Euroopasta ja sen suhteesta länteen heräsi eloon 1980-luvun puolivälissä, kun sosialistinen järjestelmä alkoi asteittain rakoilla. Monet älymystön edustajat alkoivat hahmottaa alueen identiteettiä jo 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella syntyneisiin Keski-Eurooppa-käsityksiin nähden. Sosialismin romahtamista edeltänyt keskustelu tukeutui voimakkaasti alueen läntiseen kulttuuris-historialliseen perinteeseen ja identiteettiin.

Ehkäpä selkeimmin ”paluu Eurooppaan” näyttäytyi Puolassa, joka oli historiansa aikana joutunut useaan otteeseen idän ja lännen suurvaltapolitiikan pelinappulaksi. Puolalaisille katolilaisuus on pitkään ollut osoitus eurooppalaisesta identiteetistä. Kirkko oli myös sosialismin aikana vahva side läntiseen kulttuuripiiriin. Katolilaisuus kytkeytyy myös puolalaiseen omakuvaan Euroopan kristillis-kulttuurisen perinnön etuvartiona. Sosialismia pidettiin historiallisena virheenä ja vääryytenä: Stalinkin vertasi kommunismin tuomista Puolaan lehmän satuloimiseen. Samoin kuin Baltiassa myös itäisessä Keski-Euroopassa valtiollisen identiteetin uudelleenmäärittely länteen ja itään nähden on ajoittain näyttäytynyt korostuneena Venäjä-vastaisuutena. Ulko- ja turvallisuuspolitiikka ovat nojautuneet vahvasti paitsi läntiseen Eurooppaan myös Yhdysvaltoihin, jonka on nähty takaavaan ”uudelleen eurooppalaistuneiden” maiden turvallisuus ja asema.

Balkanilla ”paluu Eurooppaan” on ollut jonkin verran monimutkaisempi prosessi. Eurooppaa ja länttä ei ole kaikissa maissa nähty yhtä suoraviivaisesti samastumisen kohteena kuin Baltiassa tai itäisessä Keski-Euroopassa. Venäjä-kuva on useissa maissa selvästi myönteisempi, mikä näkyy myös Venäjän huomattavana poliittisena ja taloudellisena painoarvona alueella. Vaikka myös kaikki Länsi-Balkanin maat ovat asettaneet tavoitteekseen EU:n jäsenyyden, esimerkiksi Serbia on tukeutunut Kosovon itsenäisyyttä koskevassa kysymyksessä Venäjän tukeen. Venäjää pidetään historiallisena liittolaisena, jota yhdistää useisiin alueen maihin ortodoksinen usko, mutta myös itäisen suurvallan omiin intresseihin perustuvat reaalipoliittiset tavoitteet ymmärretään alueella selkeästi.

Jugoslavian osatasavalloista Slovenia ja Kroatia osallistuivat 1980-luvun Keski-Euroopasta käytävään keskusteluun ja pyrkivät vahvistamaan läntistä identiteettiään. Argumenttina käytettiin katolilaisuutta, Habsburgien perintöä ja latinalaisia aakkosia, jotka liittivät alueet länteen ja samalla irtaannuttivat niitä kielteisten mielikuvien kyllästämistä Balkanista ja Jugoslaviasta. Balkanilla on pyritty identiteettikeskustelun tuella vauhdittamaan geopoliittista siirtymää Itä-Euroopasta kohti Keski-Eurooppaa ja länttä, ja juuri Slovenia ja Kroatia ovat selkeimmin irrottautuneet tai irrottautumassa ”Länsi-Balkanista”. Slovenia on EU:n jäsen, ja Kroatia kolkuttelee jo ovella.

Balkan on varsin keskeinen alue tarkasteltaessa eurooppalaisuutta ja siihen liittyvää idän ja lännen rajan problematiikkaa. Balkan on usein eurooppalaisen identiteettikeskustelun historiassa mielletty rajavyöhykkeeksi, jossa Eurooppa alkaa ja päättyy. Alue on monessa suhteessa toiminut vedenjakajana, jossa itä ja länsi ovat kulttuurisin, uskonnollisin, historiallisin tai etnisin argumentein pyrkineet erottautumaan toisistaan. Balkanilla kohtaavat kristinuskon itäinen ja läntinen variantti sekä islam, toisaalta Keski- tai Länsi-Eurooppa ja Itä-Eurooppa. Samalla Balkanin symboliarvo on myös eurooppalaisen kulttuurin perinnön kannalta suuri, koska juuri siellä Eurooppa ja eurooppalaisuus sai alkunsa.

Historian ja menneisyyden kohtaamiset

Tässä teoksessa käsiteltävissä maissa historia on voimakkaasti läsnä. Historiasta kiistellään aktiivisesti julkisuudessa, ja siihen viitataan usein myös tavallisissa arkisissa keskusteluissa. Tämä kertoo osaltaan tarpeesta käsitellä lähimenneisyyttä. Varsinkin 1990-luvun sotien runtelemalla Länsi-Balkanilla lähimenneisyyden kohtaaminen on ollut vaikeaa, mikä on heijastunut monin eri tavoin myös politiikkaan ja vaikuttanut alueen maiden identiteettien muodostumiseen. Uusien valtiollisten identiteettien rakentamista on leimannut sosialistisen lähimenneisyyden määrittely negatiiviseksi aikakaudeksi ja taakaksi, josta on pyrittävä irtautumaan. Varhaisemmasta kansallisesta historiasta on nostettu esiin piirteitä, joilla pesäeroa kommunismiin voidaan korostaa ja uusia ratkaisuja perustella.

Tämä on kuitenkin vain kolikon yksi puoli. Sosialismin aikaa saatetaan muistella myös lämmöllä. Tämä ajattelutapa on saanut pontta järjestelmän muutoksen jälkeen eteen nousseista ongelmista. Monissa maissa odotukset ja todellisuus ovat ajautuneet voimakkaaseen ristiriitaan ja taloudellinen hyvinvointi on jakautunut epätasaisesti. Eriarvoisuuden lisääntyminen ja monenlaiset sosiaaliset ongelmat heijastuvat heikkoon asemaan joutuneiden turvattomuuden tunteena ja kaipuuna sosialismin aikoihin. Post-sosialistinen hämmennys on saanut kulttuurisen ilmentymänsä niin sanottuna ostalgiana, jolla viitataan erilaisiin kulttuurin kautta rakentuviin tapoihin käsitellä sosialismin aikaa ja muistaa sen myönteisiä puolia. Euroopan integraatiokehitys on ollut vauhdittamassa historiakeskustelua ja tuonut siihen selvän poliittisen ulottuvuuden.

Itä-Euroopan maille on ollut yhteistä halu liittyä mahdollisimman nopeasti Euroopan unioniin ja muihin läntisiin rakenteisiin kuten Natoon. Historiallisen identiteetin rakentamisessa EU:hun liittyminen on ollut olennaista, sillä unionin jäsenyys on voitu tulkita rajapyykiksi, jonka jälkeen maa lakkaa olemasta ”post-sosialistinen siirtymätalous”. Vastaavasti Nato-jäsenyys on symboloinut irtautumista Neuvostoliiton ja Venäjän turvallisuuspoliittisesta etupiiristä. Unionin jäsenyyttä on usein perusteltu ”luonnollisena historiallisena oikeutena”. Jäseneksi pyrkiminen on siksi ollut entisissä sosialistimaissa kansallinen projekti, jolle ei ole juurikaan esitetty konkreettisia vaihtoehtoja. Tšekin presidentin Václav Klausin kaltaisia näkyviä euroskeptikkoja on ollut vähän. Tässä teoksessa kirjoittajat käsittelevät yksittäisiä maita siten, että historiasta tulevat esiin ne vaiheet ja tapahtumat, joilla on merkitystä maan identiteetille ja historiakäsitykselle ja jotka kuuluvat sen kansalaisten yleissivistykseen. Luvuissa tuodaan esiin historian erilaisia tulkintoja yhteisestä menneisyydestä.

Historia on moniulotteinen käsite, sillä sitä käytetään viittaamaan sekä menneisyyden ilmiöihin että niiden kuvauksiin. ”Historiaa” käytetään siis yleisesti synonyymina ”menneisyyden” kanssa, vaikka juuri näiden kahden käsitteen välillä pitäisi tehdä selvä ero. Menneisyys käsitteenä kattaa kaiken mikä on tapahtunut tai mitä on ollut ennen nykyhetkeä. Vain siitä osasta menneisyyttä tulee historiaa, josta on säilynyt tietoa, joka tavalla tai toisella tulee kiinnostuksen kohteeksi ja joka sen myötä saa tulkinnan tai tulee muuten tietoisuuteen. Historian ja menneisyyden epäsymmetrisyys tekee historiasta potentiaalisesti kiistanalaisen. Samasta yleisesti tunnetusta tapahtumasta voidaan usein perustellusti esittää erilaisia tulkintoja.

Historiallinen totuus tulee ymmärtää eri asioiden jatkuvana muuttuvana suhteena eikä staattisena ilmiönä. Olennaista on se, että jollekin menneisyyden ilmiölle tai tapahtumalle muodostuu merkitys ja mieli nykyisyydessä – historia siis määrittää ihmisten suhdetta paitsi menneisyyteen, myös nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Historia kantaa mukanaan yhteiskunnallisia arvohierarkioita ja saa mielensä vallitsevista olosuhteista ja yhteiskunnallisesta ilmapiiristä. Historia ei ole olemassa oman itsensä vuoksi, vaan sitä tuotetaan jotakin tarkoitusta varten. Historialla on keskeinen tehtävä itseymmärryksen, identiteetin ja toimintadynamiikan, esimerkiksi poliittisen päätöksenteon muotoutumisessa. Käsitys nykyisyydestä on siis monilta osin riippuvainen käsityksestä menneisyydestä. Identiteetit ja kollektiivinen muisti palvelevat tätä vuorovaikutussuhdetta. Identiteetit elävät menneisyyden ja tulevaisuuden vuorovaikutuksen kohtaamispisteessä.

Ehkä selvin esimerkki menneisyyden, historian ja identiteetin monimutkaisesta suhteesta on eurooppalainen kansallisvaltio. Nykyisenkaltaiset kansakunnat ovat historiallisesti varsin uusi ilmiö, mutta jokainen kansallisvaltio rakentaa identiteettinsä tueksi pitkän historian, joka alkaa aina siitä ajasta, kun kansakunnan nykyisen kielen kaltaista kieltä ensimmäisen kerran puhuttiin valtion nykyisellä alueella – ja joskus se alkaa kauempaakin. Keskiaikaisten ruhtinas- ja kuningaskuntien katsotaan ilman muuta olleen ”sama” valtio kuin nykyinen valtio, vaikka esimerkiksi historian erilaisilla Bulgaria-nimisillä valtioilla ei ole yhtään yhteistä neliökilometriä. Historiasta tulee ylevä tarina, joka vääjäämättömästi johtaa juuri nykyisen kansallisvaltion syntyyn, vaikka on helppo nähdä, että menneisyyden tapahtumat olisivat yhtä hyvin voineet johtaa hieman toisenlaisiin valtio-, kieli- ja kansakuntarajoihin.

Tämä kirja on käytännön syistä jaettu lukuihin nykyisten itsenäisten maiden mukaan, vaikka nykyvaltiot ja niiden rajat eivät aina ole paras tapa jäsentää aikaisempia vuosisatoja. Tietyn maan historia tarkoittaa yksinkertaisesti sitä osaa maanosamme menneisyydestä, jonka maan nykyinen valtaväestö tuntee omakseen ja jota se käyttää oman erityisyytensä selittämiseen. Mutta mitä kauemmaksi menneisyyteen uskaltaudumme, sitä useammin käsittelemme itse asiassa usean maan yhteistä historiaa.

Laita hyvä kiertämään: