James Joyce: Ulysses

James Joycen Ulysses (1922) on monesti 1900-luvun tärkeimmäksi sanottu romaani, joka kuvaa jo käsitteiksi muodostuneiden päähenkilöidensä – Leopold ja Molly Bloomin sekä Stephen Dedaluksen – päivää Dublinissa 16. kesäkuuta 1904. Samalla se on rabelaismaisen naurun kannattelema tutkielma historian, taiteen, seksuaalisuuden ja ihmisenä olemisen ehdoista.

Ulysses julkaistaan nyt Leevi Lehdon uutena suomennoksena, joka pyrkii tekemään oikeutta sen vahvalle ajan- ja paikantunnulle, tyylilliselle monimuotoisuudelle ja verbaaliselle hillittömyydelle. Kattavat selitykset auttavat näkemään teoksen yhteydet edeltävään ja aikansa kirjallisuuteen ja johdattavat myös runsaan kommenttikirjallisuuden pariin.

”Tahtoisin että kirjoittaisitte jotakin minulle, hän sanoi. (…) Antakaa niille jotakin purevaa. Pankaa meidät kaikki siihen, piru vieköön. Isä, Poika ja Pyhä Henki ja Jakes M’Carthy.” Martin Cunningham Stephen Dedalukselle Ulysseksen jaksossa 7, Aiolia.

“Kokiko hän [Bloom] planeettojen ja niiden satelliittien asutettavuutta jonkin lajeina annetun rodun toimesta ja sanotun rodun mahdollista yhteiskunnallista ja moraalista vapahdusta jonkin vapahtajan toimesta koskevat ongelmat helpommiksi ratkaista [kuin avaruuden mittaamista koskevat]?

Toisella tavalla vaikeiksi. Tietoisena siitä että ihmisorganismi, joka normaalisti kykeni kestämään 19 tonnin suuruisen ilmakehäpaineen, nostettuna huomattavaan korkeuteen maanpinnasta lukien ja troposfäärin ja stratosfäärin välistä demarkaatiolinjaa vähin erin lähestyttessä kärsi aritmeettisesti kasvavalla voimakkuudella nenäverenvuodosta, vaikeutuneesta hengityksestä ja huimauksesta, hän, ottaessaan tämän ongelman ratkaistavaksi, oli asettanut työhypoteesiksi, jota ei voitu todistaa mahdottomaksi, että jokin sopeutumiskykyisempi ja eri tavoin anatomisesti rakentunut rotu saattaisi tulla toisella tavalla toimeen Marsin, Merkuriuksen, Venuksen, Juppiterin, Saturnuksen, Neptunuksen tai Uranuksen riittävissä ja vastaavissa olosuhteissa, jos kohta tällaisten muodoiltaan vaihteleviksi luotujen olentojen joiden väliset äärelliset erot johtaisivat samankaltaisuuteen kokonaisuuden ja toinen toisensa kanssa muodostama kuuihmiskunta luultavasti siellä niin kuin täälläkin pysyisi muuttamattomasti ja luovuttamattomasti kiintyneenä turhuuksiin, turhuuksien turhuuksiin ja kaikkeen, mikä turhuutta on.” Jaksosta 17, Ithake.

“Hra Leopold Bloom söi mielikseen nelijalkaisten ja riistalintujen sisäelimiä. Hän piti paksusta sisälmyskeitosta, pähkinänmakuisista mahoista, täytetystä sydänpaistista, leivänmurujen kera käristetyistä maksaviipaleista, käristetystä turskanmädistä. Kaikkein eniten hän piti grillatuista lampaanmunuaisista jotka jättivät hänen kitalakeensa vienosti tuoksahtavan virtsan hienon aromin.”

“Aristoteleen lause kutoutui säkeensolpotuksen sekaan ja leijui ulos Saint Genevièven kirjaston paneutuneeseen hiljaisuuteen missä hän oli lukenut, Pariisin synniltä suojassa, ilta illan jälkeen. Hänen vierellään pieniluinen siamilainen tutkiskeli strategian käsikirjaa. Aivoja, ruokittuja ja ruokinnassa, ympärilläni: hehkulamppujen alla, neulaan pistettyinä, tuntosarvet heikosti tykyttäen: ja mieleni pimeydessä manalan laiskiainen, haluton, kirkkautta arastava, suomuisia lohikäärmeenpoimujaan pudisteleva. Ajatus on ajatus ajatuksesta.”

“Pariisi verestäen heräjävä, raaka aurinko sen sitruunankeltaisilla kaduilla. Leipäkakkujen kosteat sisukset, sammankonvihreä maruna, henen aamusuitsukkeensa ilmaa liehakoivat. Belluomo nousee vaimonsa rakastajan vaimon sängystä, huivipää kotirouva on jalkeilla, lautanen etikkahappoa kädessään. Rodot’ssa Yvonne ja Madeleine uusivat runneltuja kauneuksiaan, murtaen kultahampain chausson-leivonnaisia, suut flan bretonin pusin kellastamina. Pariisilaismiesten kasvoja menee ohi, miellytettyjä miellyttäjiä, kiharapäitä conquistadoreja.”

“Jumala, hän sanoi hiljaa. Eikö meri olekin niin kuin vanha kunnon Algy sanoo: suuri armas äitimme? Räänvihreä meri. Kivespussiakiristävä meri. Epi oinopa ponton. Ah Dedalus, kreikkalaiset. Minun täytyy opettaa sinulle. Sinun täytyy lukea niitä alkukielellä. Thalatta! Thalatta! Hen on meidän suuri armas äitimme. Tule katsomaan.”

Leevi Lehto on suomalainen runoilija, kääntäjä, ohjelmoija ja kustantaja.

 

”Teos joka saa hottentotinkin voimaan pahoin.”
Sporting Times 1922

”Romaani joka tekee lopun kaikista romaaneista.”
Harry Levin 1941

”Kyllä, kaikki meille tapahtuva on jo tapahtunut Ulysseksessa (…)”
Jacques Derrida 1984

Liki kilo lisää James Joycea, Janna Kantola HS 14.6.2012

 

Laita hyvä kiertämään: