Marjatta Kalliala: Lapsuus hoidossa?

Onko hoito hanskassa ja lapsuus lapasessa, kun lapsi on pantu päiväkotiin? Useimmiten ei ole. Mutta mistä päivähoidon ongelmat johtuvat, ja mitä niille voi tehdä?

Teoksessa pureudutaan päivähoidon todellisuuteen. Mitä pidetään päivähoidon tärkeimpinä tehtävinä? Miten alan koulutus saataisiin vastaamaan työn vaatimuksia parhaalla mahdollisella tavalla? Johtuvatko vaikeudet liian suurista ryhmistä? Aikuisten jaksamisesta ja uupumisesta puhutaan – entä lasten?

Lapsuus hoidossa? vaatii asennemuutosta, päätöksiä ja uudenlaisia tekoja. Lasten kokemukset kulkevat punaisena lankana läpi kirjan. Asiantuntevasti, hauskasti ja havainnollisesti teos hahmottelee omaleimaista ja elinvoimaista varhaiskasvatusta, joka kantaa kauas tulevaisuuteen.

Kirja soveltuu varhaiskasvatuksen ammattilaisille, opiskelijoille, vanhemmille ja kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita pienten lasten elämästä.

”Vain paras on lapselle kyllin hyvää, oli iskulause, jota toistettiin itsestäänselvyytenä. Kun kyllin hyvä tarkoittaa parasta, tavoitteet asetetaan korkealle. Kakkoslaatu ei kelpaa. En ole kuullut iskulausetta pitkään aikaan. Liekö syynä se, että nykyisin toimiamme näyttää usein ohjaavan iskulause paras on lapsille turhan hyvää. (…) Olemme totuttaneet itsemme ajattelemaan, että on ’ihan ok’, että lapsi toimii jatkuvasti äärirajoillaan, jos se helpottaa aikuisten elämää.”

”Emme kysy, mikä on tarpeeksi hyvää täyttämään lastemme mielen, vaan miten paljon mediaseksiä ja -väkivaltaa lapset kestävät. (—) Emme kysy, minkä pituinen hoitopäivä sopii minkäkin ikäiselle lapselle, vaan korkeintaan kysymme, miten pitkiä hoitopäiviä lapset ylipäänsä kestävät. Olemme totuttaneet itsemme ajattelemaan, että on ’ihan ok’, että lapsi toimii jatkuvasti äärirajoillaan, jos se helpottaa aikuisten elämää.”

”Sekä tutkimustulosten että omien havaintojeni perusteella leikki- ja oppimisympäristöt ovat hälyttävän heikkotasoisia monissa päiväkodeissa. Suomessa tämä ei kuitenkaan ylitä uutiskynnystä, koska on kysymys pienistä lapsista ja heidän elämästään. Aikuiset ovat tärkeämpiä. Arvioin, että yliopiston työolot yltäisivät otsikoihin, jos kerrottaisiin, että työntekijöillä ei ole omia tietokoneita, vaan he joutuvat käyttämään yhteisiä tietokoneita vuorotellen.”

”Katsominen ja ihmetteleminen ovat taitoja, joita voidaan vahvistaa. Kun lapsi löytää lätäköstä nurin käännetyn maailman, aikuinen päättää, tempaako hän lapsen pois lätäköstä vai pysähtyykö ihmeen äärelle yhdessä lapsen kanssa. (—) Kun ymmärrämme, miten olennaisista asioista on kysymys, on helpompi sitoutua työhön ja pyrkiä tekemään se hyvin. Osaaminen, motivoituneisuus ja korkea työmoraali saavat niille kuuluvan arvon. Kun työ kiittää tekijäänsä, muutkin kiittävät. Alan arvostus nousee ja sen myötä helpottuu myös pätevien työntekijöiden rekrytoiminen.”

Sisällys

Johdanto

I
Miten asiat ovat? Päivähoidon tehtävät ja nykytila

Säilyttäminen
Perushoito
Varhaiskasvatus: Lapsilähtöisyys • Poistamispedagogiikka • Keskeyttämisen kulttuuri
Perheen tukeminen: Kasvatuskumppanuus • Perheen päiväkodit ja lapsen päiväkodit
Mikä on tärkeää päivähoidossa?

II
Miksi on näin? Mikä varhaiskasvatuksessa hiertää?

Henkilökunnan koulutus
Epäselvä työnjako: Kaikki tekee kaikkea • Pedagogisen johtamisen sietämätön keveys
Ryhmäkoko
Vanhempien vähäiset vaatimukset

III
Miten asioiden pitäisi olla? Realistinen utopia

Varhaiskasvatuksen omaleimaisuus
Monipuolinen varhaiskasvatus: Korvaamaton leikki • Taidekasvatus varhaiskasvatuksen ytimessä • Lapsen tapa tutkia • Perusvarhaiskasvatuksen kunnianpalautus
Lapset tarvitsevat lastentarhanopettajia

Lopuksi
Lähteitä ja kirjallisuutta

Kirjoittaja

Marjatta Kalliala on varhaiskasvatuksen dosentti ja lastentarhanopettaja sekä tunnettu kouluttaja ja keskustelija. Hän työskentelee yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksella.

 

Ote teoksesta (ss. 12-15)

Hyvä lapsuus. Pienen lapsen elämä on tärkeää. Hyvä lapsuus on tavoiteltava asia. Lapsen hyvät kokemukset tässä ja nyt ovat arvokkaita ja kantavat kauas tulevaisuuteen. Miten lapsuudesta tehdään hyvä?

”Melukylälapsuus”, jollaista muiden muassa Astrid Lindgren kirjoissaan kuvaa, edustaa onnellista, iloista, viatonta ja luonnollista lapsuutta puhtaimmillaan. Näyttää siltä, että hyvään lapsuuteen tarvitaan turvalliset ja ystävälliset vanhemmat, sisaruksia ja leikkitovereita, isovanhempia, kotieläimiä, leikkiä ja liikkumisen vapautta. Hyvää lapsuutta voidaan kuvata myös käsitteellisemmin kiintymyssuhteen, pysyvien ihmissuhteiden ja ennakoitavuuden avulla. Lapsen asemaa voidaan hahmotella riippuvuuden ja tarvitsevuuden sekä toisaalta toimijuuden ja osallisuuden näkökulmista.

Vaikka idealistisimmat lapsuuskuvaukset jäävät väistämättä vaille täyttymystään, on tärkeää pohtia, mihin pitäisi pyrkiä. Takavuosina pyrittiin tarjoamaan lapsille ”parasta”. Vain paras on lapselle kyllin hyvää oli iskulause, jota toistettiin itsestäänselvyytenä. Kun kyllin hyvä tarkoittaa parasta, tavoitteet asetetaan korkealle. Kakkoslaatu ei kelpaa.

En ole kuullut iskulausetta pitkään aikaan. Liekö syynä se, että nykyisin toimiamme näyttää usein ohjaavan iskulause paras on lapsille turhan hyvää. Emme kysy, mikä on tarpeeksi hyvää täyttämään lastemme mielen, vaan miten paljon mediaseksiä ja -väkivaltaa lapset kestävät. Pahin on tietysti lapsille liian pahaa, mutta kyllä lapsi aika paljon kestää, varsinkin, jos muut asiat ovat hyvin. Emme kysy, minkä pituinen hoitopäivä sopii minkäkin ikäiselle lapselle, vaan korkeintaan, miten pitkiä hoitopäiviä lapset ylipäänsä kestävät. Olemme totuttaneet itsemme ajattelemaan, että on ”ihan ok”, että lapsi toimii jatkuvasti äärirajoillaan, jos se helpottaa aikuisten elämää.

Suomessa puhutaan liian harvoin ilosta, jonka lapset tuovat tullessaan. Sen sijaan moni lapsi kuulee päänsä yli puhuvien aikuisten valittavan, miten kiinni lapsissa on. Lapsi jää toiseksi, kun kännykkä pirisee. Moni isä tai äiti hakee lastaan päiväkodista puhelin korvallaan ja ohjailee lasta vasemmalla kädellään kiirehtimään kotiin.
Myös parasta lapsille -ajattelu on silti edelleen tunnistettavissa. Monessa perheessä halutaan tehdä lapsen hyväksi kaikki voitava. Ei ole kuitenkaan helppo tietää, mitä lapsen paras käytännössä on. Parhaasta tulee helposti hyvän vihollinen. Kaikki lapselle -ajattelu johtaakin helposti virhetulkintoihin. Curling-vanhemmat tasoittavat lapsensa tietä liikaa, ja niinpä lapselta riistetään lapsen kokoiset pettymykset, jotka ehdottomasti kuuluvat lapsen kasvuun. Toisaalta ymmärtävää luopumista aikuisten iloista saatetaan pitää liioitteluna. ”Annatko sä sen pomottaa itseäsi?” kysytään äidiltä, joka lähtee kutsuilta ehtiäkseen nukuttamaan kahdeksankuisen vauvansa.
Lapsia koskevaa tietoa on tänä päivänä käytettävissä hämmentävän paljon. Perusasiat ovat kuitenkin edelleen yksinkertaisia: Lapsen kypsymistä ei voi kiirehtiä. Kehittyäkseen lapsi tarvitsee vuorovaikutusta aikuisen ja toisten lasten kanssa. Lapsi on riippuvainen aikuisesta. Aikuisen saatavilla olo on tärkeää silloinkin, kun lapsi puuhailee pitkiä aikoja itsekseen. Aito itsenäistyminen onnistuu vain, jos se noudattelee lapsen kehitystasoa ja etenee pienin askelin.

Miksi tieto ei auta rakentamaan parempaa lapsuutta? Yksi syy on se, että tiedon vakavasti ottamisesta seuraa usein epämukavia vaatimuksia aikuisille. Kun pitkiä päiväunia tarvitseva parivuotias herätetään puolen tunnin unien jälkeen, lapsen jokainen iltapäivä on pilalla. Kuitenkin vanhempien vaatimuksiin suostutaan, koska he kaipaavat omaa aikaa lapsen mentyä aikaisin yöunilleen. Varhainen itsenäistyminen on Suomessa arvojen arvo, lasten riippuvaisuus riesa. Lapsilta vaaditaan varhain kykyä olla erossa vanhemmistaan ja kestää yksin olemista. Niinpä lapset säätävät tunteensa säästöliekille ja kohtaavat maailman kuin pienet spartalaiset, valmiina tyytymään vähään ja kestämään paljon.

Jos kuitenkin haluamme turvata lapsen suotuisan kehityksen, meidän on ensisijaisesti huolehdittava siitä, että lapsi kokee olevansa rakastamisen arvoinen lapsi. Arvokkuuden kokemus syntyy siitä, että aikuinen tyydyttää lapsen perustarpeet, vastaa hänen aloitteisiinsa, sitoutuu vuorovaikutukseen, on läsnä ja saatavilla. Lapsi tuntee ja tietää olevansa tärkeä, kun hän saa enemmän kuin välttämättömän minimin aikaa, hoivaa ja rakkautta. Tässä asiassa ei tarvitse pelätä yliannostusta. Harva katuu sitä, että on antanut lapselleen liikaa aikaa.

Puhun naapurin nuoren äidin kanssa parvekkeeltahuutelijatädistä, jota lasten leikit häiritsevät. Kun lapsista irtoaa vähänkin enemmän ääntä, hän huutaa heitä kiukkuisesti olemaan hiljaa. Pudistelen päätäni ilonpidon kieltäjälle: ”Leikkivien lasten täytyy saada näkyä ja kuulua!” ”No, ymmärtäähän sen, että sä ajattelet noin, mutta eihän sitä nyt voi vaatia, että kaikki ihmiset suhtautuisivat lapsiin noin myönteisesti”, maltillinen äiti toteaa. Olen eri mieltä: ”Miten niin ei voi vaatia, että yleinen suhtautuminen lapsiin olisi ystävällistä!”

Vaikka perusmyönteistä suhtautumista lapsiin ei olisikaan kirjattu Suomen maabrändiin, se voisi olla luovuttamaton lähtökohta kotona, pihalla, päiväkodissa, kaikkialla.

 

Mediassa

» http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/120314-karu-kuvaus-suomesta-%E2%80%9Dlapset-kuin-spartalaisia%E2%80%9D
» http://yle.fi/uutiset/puheenaiheet/2012/02/keskustele_miten_parantaa_lasten_paivahoidon_arkea_3274731.html
» http://www.aamulehti.fi/Kotimaa/1194723743975/artikkeli/varhaiskasvattaja+tykittaa+lasten+paivahoito+on+retuperalla+ja+vastaa+vain+aikuisten+tarpeisiin.html
» http://www.hs.fi/kotimaa/Tutkija+Lasten+p%C3%A4iv%C3%A4hoito+on+rakennettu+aikuisten+tarpeisiin/a1305556145675

 

Laita hyvä kiertämään: