Tacitus: Taistelu keisarivallasta

Tacituksen teos ­Historiae kuvaa Rooman historiaa vuodesta 69 vuoteen 96, ja siitä on säilynyt kaikkein dramaattisin osa. Se kuvaa lyhyttä ajanjaksoa, jolloin keisarit Galba, Otho ja Vitellius hallitsivat Roomaa ja Vespasianuksen valtakausi alkoi.

Näkökulma siirtyy sujuvasti yksilöiden teoista kokonaisiin sotajoukkoihin, ja vauhdikkaiden tapahtumien paikat vaihtuvat Juudeasta Britanniaan ja Germaniasta Pohjois-Afrikkaan. Samalla Tacitus analysoi kiinnostavasti valtaa ja sen käyttäjiä. Teos havainnollistaa monikulttuurisen Rooman kansalaisten käsityksiä ja ennakkoluuloja elävällä tavalla. Se tarjoaa ainutlaatuisen näkökulman roomalaisen sääty-yhteiskunnan todellisuuteen. Teoksen ovat suomentaneet Heikki Laakkonen ja Kalle Korhonen.

Cornelius Tacitus (n. 55–120 jKr.) oli roomalainen senaattori ja historioitsija. Häntä pidetään yhtenä huomattavimmista roomalaisista kirjailijoista.

Muualla verkossa

» http://fi.wikipedia.org/wiki/Tacitus

– Otteita teoksesta

”Aloitan nyt teokseni, jossa on runsaasti tapahtumia ja johon taistelut tuovat synkkyyttä, puolueriidat ja kapinat eripuraisuutta ja jopa rauhan aika julmuutta. Neljä keisaria kuoli väkivaltaisesti. Käytiin kolme sisällissotaa, useita sotia ulkoista vihollista vastaan ja vielä useampia sotia, jotka olivat sekä sisällissotia että ulkoisia sotia. Idässä tapahtui myönteisiä asioita, lännessä koettiin vastoinkäymisiä. (…) Italiaa koettelivat uudenlaiset onnettomuudet tai sellaiset vanhat tuhot, joita ei ollut koettu miesmuistiin. Kaupungit ja hedelmällinen Campanian rannikko tyhjenivät ja hautautuivat tuhkaan. Myös Roomaa hävittivät tulipalot, jotka tuhosivat ikivanhoja temppeleitä. Kansalaiset sytyttivät omin käsin jopa Capitoliumin. Pyhiä toimituksia häväistiin, aviorikokset olivat raskaita. Meri oli täynnä pakolaisia, veri tahrasi kalliot. Vielä väkivaltaisempaa oli Roomassa: jalo syntyperä, varakkuus, virkatehtävien laiminlyönti ja niiden hoitaminenkin olivat kaikki rikoksia, ja hyveiden noudattamista seurasi varma kuolema. (…) Jos jollakulla ei ollut vihamiestä, hänet musersivat ystävät.” – Taistelu keisarivallasta, I kirja

”Samaan aikaan Akhaia ja Aasia säikähtivät perusteettomasti vale-Neron ilmaantumista. Neron kuolemasta liikkui monia huhuja, ja sangen monet saivat päähänsä ja uskoivat hänen olevan elossa. (…) Tällä kertaa kyseessä oli Mustaltamereltä kotoisin ollut orja tai, kuten eräät kertovat, vapautettu orja Italiasta. Koska hän oli perehtynyt kitharansoittoon ja laulamiseen ja hänen kasvonsa muistuttivat Neron kasvoja, hän sai ihmiset luulemaan itseään Neroksi. Houkuteltuaan varattomia kuljeskelevia karkureita suurilla lupauksilla mukaansa hän lähti matkaamaan meritse, mutta myrskyn voima ajoi hänet Kythnoksen saarelle. (…) Vale-Nero teeskenteli surumielistä ja vedoten niiden uskollisuuteen, jotka kerran olivat olleet hänen omia sotilaitaan, hän rukoili heitä viemään hänet Syyriaan tai Egyptiin. Kolmisoutujen päälliköt – joko epäröivinä tai juonikkuutensa vuoksi – sanoivat, että heidän piti keskustella sotilaiden kanssa, ja vakuuttivat palaavansa sitten, kun olivat taivuttaneet kaikkien mielet hankkeen taakse. He ilmoittivat kuitenkin uskollisesti kaiken Asprenakselle, jonka kehotuksesta laiva vallattiin ja Nerona esiintynyt tapettiin, kuka hän sitten oikeasti olikin.” – Taistelu keisarivallasta, II kirja

”Vitelliuksen puhuessa sotilaskokouksessa – kammottaa kertoakin – lensi hänen ylitseen niin suuri pahaenteisten lintujen joukko, että tumma pilvi pimensi päivänvalon. Toinen huono enne tapahtui, kun härkä pakeni uhrialttarin luota rikkoen uhraustarvikkeita, ja se teurastettiin kaukana tapahtumapaikalta eikä niin kuin uhrieläimille on tapana tehdä. Todellinen pahan ilman lintu oli kuitenkin Vitellius itse: hän ei tuntenut sota-asioita, ei kyennyt tekemään suunnitelmia, ei tiennyt marssijärjestystä, ei mitä tiedustelemiseen vaadittiin tai missä määrin sodassa olisi kiirehdittävä tai hidasteltava. Aina hän kyseli muilta, kaikki uutiset saivat hänet hätääntymään, ja lopulta hän joi itsensä humalaan.” – Taistelu keisarivallasta, III kirja

Heikki Laakkonen in memoriam

Heikin kiinnostus historiaa kohtaan virisi kouluaikoina Hyvinkään yhteiskoulun erittäin taitavan historian opettajan Eero Vilevaaran innoittamana niin, että arkeologia jopa oli yhtenä yliopisto-opintojen vaihtoehtona. Lääketiede tuntui kuitenkin helpommalta ja turvallisemmalta vaihtoehdolta.

Historia ja erityisesti antiikin historia kiinnosti Heikkiä läpi koko hänen elämänsä; häämatkammekin vuonna 1971 suuntautui Rooman raunioille. Kiinnostus latinan kieltä kohtaan virisi ehkä tuolloin, kun hän pääsi lukemaan muinaisia marmoriin hakattuja kirjoituksia ja viestejä menneisyydestä.

Syksyllä 1981, joulukuussa syntyvää tytärtämme odottaessamme, Heikin latinan kielen opinnot alkoivat Helsingin työväenpistossa Tuulikki Elon oppilaana. Latinan opinnot työväenopistolla jatkuivat viralliset kuusi vuotta, minkä jälkeen Tuulikki Elo sai vielä anottua erikoiskursseja ja käännösseminaareja muutamaksi lukukaudeksi. Näillä erikoiskursseilla aloitettiin Pliniuksen kirjeiden kääntäminen, minkä työn Tuulikki ja Heikki yhdessä saattoivat loppuun. Sitä ennen kuitenkin Tuulikki, Heikki ja Eero Valjakka yhdessä olivat suomentaneet Antiikin keittokirjan. Yhteiskunnassa oli silloin tilausta sekä antiikille että kulinarismille.

Tacituksen Historiae-teoksen käännöstyö yhdessä Tuulikki Elon kanssa alkoi vuonna 2005, vähän ennen Tuulikin menehtymistä pitkäaikaiseen sairauteen. Heikki jatkoi alulle saatettua hanketta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuspäällikön Rauno Endénin kannustamana.

Tacitus oli sen jälkeen elämässämme mukana jokaisena päivänä. Kaikilla automatkoilla, lentomatkoilla, laivamatkoilla, leppeinä kesäpäivinä ja iltoina Päijänteellä, kylminä talvi-iltoina Kittilän Jeesiöjärvellä – aina löytyi tilaa Historiae-kirjan kopioiduille sivuille, sanakirjalle ja muistilehtiölle. Arkisin, kun tulin töistä kotiin, istui Heikki olohuoneen ruokapöydän äärellä Tacitus seuranaan. Tacitus korjattiin pois pöydältä vain silloin, kun hyviä ystäviä oli tulossa viettämään iltaa kassamme hyvän ruuan ja viinin seurassa. Heikin harrastuksiin kuului näet myös ruoka- ja viinikulttuuri, eivätkä harrastukset loppuneet siihen – tähtiä ja kuita katselimme kaukoputkella, ja Halleyn komeettaa Heikin piti päästä katsomaan observatorioon Kanariansaarille.

Kahdesti Heikki teki käännöstyötä Roomassa Villa Lantessa. Ensimmäisellä kerralla hän käänsi Pliniuksen kirjeitä ja pääsi katsomaan varhaisinta kirjasta säilynyttä käsikirjoitusta Vatikaanin kirjastoon. Toisen kerran Heikki tutki Villa Lantessa Rooman valtakunnan sotahistoriaa ja armeijaa sekä kirjoitti tämän kirjan lopussa olevan esseen. Vierailut Villa Lantessa tapahtuivat Kordelinin Säätiön ja Koneen Säätiön stipendien tuella.

Sairastumisensa jälkeen vuonna 2006 Heikki päätti jäädä osa-aikaeläkkeelle voidakseen käyttää enemmän aikaa käännöstyölle, joka oli siihen mennessä edennyt kokopäivätyön rinnalla pikkuhiljaa. Kolmanteen leikkaukseensa kesällä 2009 mennessään hän sairaalan ovella sanoi: ”Jos en tule täältä takaisin, niin vie tämä käsikirjoitus professori Tuomo Pekkaselle ja pyydä, että hän tarkistaisi sen ja julkaisi vaikka omissa nimissään.” Hän toisti tämän kolmasti kuten roomalaisetkin aikanaan osoittaakseen, että todella tarkoitti sitä.

Heikki ei palannut sairaalasta. Hänen tavaroitaan sieltä hakiessani kassissa painoivat latinan sanakirja ja turkoosinvärinen paksu kansio, jossa oli lähes 400 käsinkirjoitettua sivua käännöstekstiä. Vain viisi viimeistä sivua häneltä jäi kääntämättä.

Käsinkirjoitetun käännöstekstin kirjoitin puhtaaksi syksyn 2009 aikana. Rauno Endénin suosituksesta otin yhteyttä Gaudeamuksen kustannusjohtajaan Tuomas Seppään, joka oitis kiinnostui suomennoksen julkaisemisesta. Tuomo Pekkanen oli ystävällisesti kieltäytynyt niin mittavasta hankkeesta ikäänsä vedoten, mutta dosentti Kalle Korhonen Helsingin yliopiston Maailman kulttuurien laitokselta suostui ottamaan käännöstyön loppuunsaattamisen tehtäväkseen. Hän teki valtavan työn saattaessaan käännöksen julkaisukuntoon, kirjoittaessaan selitykset osittain Heikin muistiinpanojen pohjalta sekä laatiessaan johdannon ja hakemistot. Haluan lämpimästi kiittää häntä siitä, että saamme Tacituksen teoksen ensimmäistä kertaa luettavaksemme suomen kielellä.

Heikki oli eräänlainen renessanssi-ihminen. Latinan harrastuksen lisäksi hän luki valtavasti historiallista, tieteellistä ja kaunokirjallisuutta. Meistä, jotka hänet tunsimme, tuntui siltä, että hän tiesi kaiken tietämisen arvoisen. Kaiken ohella hänellä oli aikaa ystävilleen, jotka arvostivat häntä paljon. Haluankin kiittää myös ystäviämme ja Heikin työtovereita tuesta, jota he antoivat Heikin suurtyön loppuun saattamiseksi.

Kesällä 2010
Outi Mettälä

Laita hyvä kiertämään: