Hukkaputki, Hyvät herrat, Iltalypsy, YleLeaks. Poliittinen tv-satiiri on naurattanut suomalaisia jo pitkään. Parhaimmillaan Suomi on ollut jopa edelläkävijämaita poliittisen satiirin tuomisessa televisioon. Jättiyleisöjä keränneistä ajankohtaissarjoista muodostui merkittävä osa aikansa yhteiskunnallista keskustelua.
Poliitikon ja median välillä vallitsee kauhun tasapaino. Viestinnän koukerot hallitsevalle media on hyvä kumppani, mutta kokeneenkin kehäketun ura voi tuhoutua, jos ote lipeää julkisuuden pyörityksessä.
Median murros on mullistanut media-alan sisällöntuotannon ja samalla myös johtamisen. Sisältöä ostetaan yhä enemmän itsenäisiltä toimijoilta, ja sen tuottamiseen osallistuu myös yleisö. Muuttuvat viestintäympäristöt ja digitalisoituminen vaativat medialta jatkuvaa uudistumista. Tulevaisuudessa mediajohtaminen onkin yhä enemmän luovuuden ja uudistumisen johtamista.
”Mitä ylioppilaat tänään, sitä kansa huomenna.” Tämä Ylioppilaslehdessä 1920-luvulla kehitetty sanonta on toiminut ohjenuorana aktiivisille opiskelijapolville, ja huomattava osa myöhempää suomalaista poliittista ja kulttuurista eliittiä on hionut ilmaisuaan juuri Ylioppilaslehden sivuilla.
Teos pohtii journalismia professiona, tiukasti rajattuna ammattina, jonka hyvän harjoittamisen edellytyksiä on opiskelu yliopistossa ja sen suoma sivistys ja taito.
Journalismi on 2000-luvun alussa suuressa murroksessa, monien mielestä jopa kriisissä. Sanomalehtien levikit laskevat, televisiokanavien yleisöt pirstoutuvat ja internet haastaa perinteisiä uutismedioita. Myös käsitykset hyvästä journalismista ja toimittajien ammatti-identiteetistä ovat liikkeessä.
Väkivaltaiset lööpit ja poliitikkojen yksityiselämän penkominen lehdistössä ärsyttää mielipidetiedustelujen mukaan yleisöä. Julkisen sanan neuvosto täyttää 40 vuotta, joten on aika kysyä, miten JSN on onnistunut piirtämään hyvän ja huonon journalismin rajat?