Annika Teppo (toim.): Afrikan aika

Saharan eteläpuolinen Afrikka on köyhä ja ongelmia täynnä mutta myös valtavan kulttuurisen ja sosiaalisen rikkauden manner. Kun maailman kutistuu globalisaation myötä, myös Afrikan tapahtumat koskettavat suomalaisia yhä enemmän. Afrikan arki ja todellisuus ovat kuitenkin suomalaisille edelleen varsin tuntemattomia – tai tuttuja lähinnä kirjallisuudesta tai elokuvista.

Afrikan aika käsittelee kaupunkielämän, ympäristön, talouden, demokratian ja kulttuurin tuoreita kysymyksiä uusimman tiedon ja tutkimuksen pohjalta. Afrikkaa pohditaan myös länsimaisen tiedon ja vallan kohteena. Teos avautuu paitsi alan opiskelijoille ja asiantuntijoille myös muille kiinnostuneille, jotka haluavat ymmärtää tämän päivän afrikkalaisia yhteiskuntia pintaa syvemmältä.

Sisällys

Afrikan ajasta (Annika Teppo)

I Afrikka ja me
Afrikka Suomesta katsottuna (Olli Löytty & Anna Rastas)
Tieto, valta ja toiseus: johdatus Afrikan tutkimuksen perusteisiin (Harri Englund)
Pimeä maanosa (Risto Marjomaa)

II Valtiot, demokratia ja kansalaisuus
Poliittiset vapaudet kasvavat hitaasti (Liisa Laakso)
Kielet ja koulutus demokratian ja talouskehityksen edellytyksenä (Lotta Aunio)
Vapautuksen rajat: sotaveteraanit, valtio ja politiikka Namibiassa (Lalli Metsola)
Tansanian kansalaisyhteiskuntaa rakentamassa (Tiina Kontinen)

III Perinteisen ja modernin liukumia
Afrikkalainen päällikkö uusliberalismin aikakaudella (Timo Kallinen)
Parantamisen muuttuvat käytännöt Somalimaassa (Marja Tiilikainen)
Riivattu talo: Noituus ja sen selitykset (Tuulikki Pietilä)

IV Elämää maalla ja kaupungissa
Afrikkalaisen luontosuhteen jäljillä (Heini Vihemäki)
Vastakohtien ja rajojen kaupunki (Annika Teppo)
Kaupunkien epäviralliset asuinyhdyskunnat ja selviytymisen pääomat (Susanna Myllylä)
Swahili: kauppakielestä kaupunkikulttuurin symboliksi (Lotta Aunio)

Jälkisanat (Jeremy Gould)
Kirjallisuus
Kuvalähteet
Kirjoittajat
Hakemisto
Kiitokset

Tietolaatikot
Villa Karo ja Afrikka-tietämys (Juha Vakkuri)
Afrikan talous muuttuu – vai muuttuuko? (Annika Teppo, Tiina Kontinen & Risto Marjomaa)
Islam Afrikassa (Sylvia Akar)
Afrikan kielet (Lotta Aunio)
Linjasuvut Afrikassa (Timo Kallinen)
Köyhyys ja ilmastonmuutos (Irmeli Mustalahti)
Nairobi, afrikkalainen vai eurooppalainen kaupunki? (Anja Kervanto Nevanlinna)
Nyanyan slummin jätehuollon hanke Abujassa, Nigeriassa (Onyanta Adama)
Selviytymisen keinoja Nairobissa, Keniassa (Hanna-Kaisa Simojoki)
Afrikan kielten tooneista (Lotta Aunio)

**

Annika Teppo: Afrikan ajasta

Afrikka on kiehtonut ja hämmentänyt länsimaisten ihmisten mielikuvitusta jo antiikin ajoista, ja maanosasta on liikkunut monenlaisia kuvitteellisia tarinoita näihin päiviin saakka. Erityisesti siirtomaavallan aikaiset mielikuvat ovat säilyneet voimakkaina. Fantasiat Afrikasta viidakoiden ja savannien, eksoottisten ihmisten ja eläinten kotipaikkana ovat yhä voimissaan. Afrikan syvälliset ja hienostuneet hengelliset ja uskonnolliset perinteet nähdään usein ”taikauskona”, ihmisiä nimitetään ”primitiivisiksi” ja yhteisöilleen elintärkeitä perinteisiä parantajia pidetään ”poppamiehinä”.

Afrikasta puhuttaessa onkin erityisen tärkeää, että saatavilla on ajantasaista tietoa, jolla voidaan kumota vääriä mielikuvia. Afrikan tutkimus on ollut apuna harhakäsitysten oikaisussa, mutta Afrikka on usein joutunut akateemisissa kirjoituksissakin hyljeksityn toisen asemaan. Se on usein kuvattu katastrofien paikkana, Kapkaupungista Kairoon yhtenäisenä, takapajuisena ja toivottomana (Murray & Myers 2006).

Afrikka on köyhä. Sen noin miljardista asukkaasta suurin osa ansaitsee alle dollarin päivässä. Yhdistyneet kansakunnat julkaisee vuosittain luetteloa, jossa maat on asetettu järjestykseen niin sanotun inhimillisen kehityksen indeksin (Human Development Index, HDI) perusteella. Indeksi mittaa elämän pituusodotusta, mahdollisuutta koulutukseen ja elintasoa 182:ssa maailman maassa, ja Saharan eteläpuoleisen Afrikan maat ovat yleensä lähes kaikki tällä indeksillä mitattuna viimeisten kuudenkymmenen maan joukossa. Afrikan suunnattomat luonnonvarat eivät juuri vaurastuta afrikkalaisten elämää, koska talouden tasapainoista hoitoa vaikeuttavat kolonialismin ajoilta periytyvät rakenteet, huonot hallitukset, sodat ja sairaudet.

Afrikka on kuitenkin myös kaupungistuva manner, jonka lukuisia rinnakkaisia todellisuuksia leimaa jatkuva muutos. Kielten, kulttuurien ja uskontojen kirjossa syntyy jatkuvasti uutta, inhimillinen luovuus ja yritteliäisyys kukoistavat kaikkialla. Maapallomme taloudelliset ja kulttuuriset virtaukset tuovat suunnattoman määrän uutta myös Afrikkaan – ja Afrikka puolestaan tuo uutta maailmaan. Afrikka ei ole vain historiallinen tai maantieteellinen tosiasia tai pelkkä tiedonhankinnan ja tapahtumien avuton kohde. Sillä on todellista historiallista merkitystä ja painoarvoa (Martin & O’Meara 1995).

Näkökulmasta ja rajauksista

Afrikkaa katsotaan ja siitä keskustellaan aina jostakin suunnasta tai ajatusmallista käsin. Taidokkaastikin muovatut näkökulmat ovat aina omalle ajalleen ja kulttuurilleen tyypillisiä rakennelmia (Grinker & Steiner 1997). Katseeseen liittyy valta ja kontrolli: kenellä on oikeus nähdä, nimetä, luokitella? Miten sadoista pienistä kulttuureista ja kielistä tulee ”Afrikka”-niminen kokonaisuus? Katse ja keskustelut muuttuvat ”Afrikkaa” käsitteleviksi kirjoituksiksi, joista tämäkin kokoelma koostuu. Afrikan tutkimus on maassamme perinteisesti rajattu Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan. Vaikka tässä teoksessa on viitteitä myös Pohjois-Afrikkaan, pitäydymme tässä vanhassa jaottelussa, koska sen avulla voidaan ainakin hieman rajata jo muutenkin valtaisaa aihepiiriä. Islamin ja kristinuskon raja Afrikassa kulkee osapuilleen Saharan reunoja pitkin. Sahara erottaa myös muita kulttuurisia seikkoja, joita on aikoinaan perusteltu myös ”rodullisilla” eroilla, sillä pohjoisessa väestö on ihonväriltään vaaleampaa. Tämä
jako on ollut voimakkaan arvoväritteinen, ja siihen on liitetty muun muassa ajatuksia kehittyneemmästä pohjoisesta ja primitiivisemmästä etelästä sekä näennäistieteellisiä rasistisia käsityksiä pohjoisen vaaleammista ja ylemmistä roduista.

Tässä teoksessa käsitellään erityisesti eteläisen ja itäisen Afrikan maita – seikka, joka kertoo ennen kaikkea suomalaisesta tutkimusperinteestä. Suomalaisella lähetystyöllä on pitkät perinteet Namibiassa ja Tansaniassa, ja nämä ovat myös tutkimuksen suosikkikohteita. Emeritaprofessori Marja-Liisa Swantz ja Afrikan-tutkimuksen pitkäaikainen professori Arvi Hurskainen toimivat aikanaan lähetyssaarnaajina Tansaniassa, mutta parhaiten heidät tunnetaan suomalaisen Afrikan tutkimuksen uranuurtajina. Laajalti juuri heidän ansiostaan maassamme on nyt vahva Tansanian tutkimuksen perinne. Afrikan tutkimus maassamme elää ja kehittyy jatkuvasti kohti uusia alueita ja tieteellisiä suuntia. Viime vuosina tutkijoiden mielenkiinto on suuntautunut esimerkiksi apartheidin jälkeen avautuneeseen Etelä-Afrikkaan, joka on nyt mantereen kiistämätön talousmahti. Myös tutkimusten aihepiirit ovat laajentuneet – esimerkiksi antropologian perinteisten aiheiden kuten sukulaisuuden tai noituuden tutkimuksen rinnalle ovat nousseet muun muassa afrikkalaisen musiikin ja kaupunkielämän tutkimus. Antropologiasta polveutunut kehitysmaatutkimus taas on muuttunut yhä kriittisemmäksi omaa projektiaan kohtaan, ja tutkijat ovat alkaneet kysellä, kenen ehdoilla ja millaisin taustaoletuksin kehitystä on pyritty Afrikkaan tuomaan.

Tässä teoksessa nousevat esille humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen Afrikan tutkimuksen keskeiset aihepiirit kuten sukulaisuus, kehitys, valta, valtio ja noituus. Kirjoittajien tavoitteena on ollut tarkastella näitä teemoja ilman eksotisointia. Monissa teksteissä esiin nousevat arjen tavallisuus ja inhimillisen elämän samankaltaisuus kaikkialla. Ajatus afrikkalaisten toiseudesta eli pohjimmaisesta erilaisuudesta (ja samalla huonommuudesta) eurooppalaisiin nähden torjutaan. Globalisaatio on yhdistänyt maailman ihmisiä, kun pääomat, ihmiset, teknologiat ja ideat liikkuvat yhä kiivaammin. Toisaalta sen myötä maailmasta on tullut yhä jakautuneempi. Esimerkiksi internetiä käyttää Afrikassa vain muutama prosentti väestöstä. Onkin puhuttu digitaalisesta kuilusta, jolla viitataan ihmiskunnan jakautumiseen kahteen ryhmään sen perusteella, onko heillä pääsyä internettiin vai ei. Monet paikat Afrikassa globalisaation tuoma vauraus ja verkostot yksinkertaisesti ohittavat, tai niistä tulee jonkinlaisia
laittomia takamaita, joihin työnnetään kaikki se, mikä ei mahdu viralliseen talouteen. Länsimaisen viihdeteollisuuden voittokulku ja kaikkialle ulottuvat mainokset ovat puolestaan varmistaneet sen, että lukemattomat afrikkalaiset
näkevät alituisesti sen, mitä heiltä puuttuu: kunnon taloja, lääkäripalveluita ja kouluja, mahdollisuuksia elämässä. Myönteistä on, että kulttuuristen virtausten nopeampi leviäminen on tehnyt afrikkalaista taidetta ja musiikkia tunnetummaksi pohjoisessa ja avannut niille uusia mahdollisuuksia ja markkinoita sinne, missä raha liikkuu. Tämä trendi on näkynyt 2000-luvulla Suomessakin: esimerkiksi vuosina 2010 ja 2011 yksinomaan Helsingissä pidettiin useita korkealaatuisia afrikkalaisen taiteen näyttelyjä.Afrikka tutkimuskohteena

Afrikan tutkimus on osa länsimaisen tieteen ja tutkimuksen historiaa.

Euroopassa oltiin pitkään spekulaatioiden ja toissijaisen tiedon varassa, sillä suora kosketus Afrikkaan saatiin verraten myöhään. Paavin hoviin ajautuneen maurin, Leo Africanuksen vuonna 1556 ilmestynyt maantieteellinen teos oli korkein Afrikkaa käsitellyt auktoriteetti 1800-luvulle saakka. Tutkimusmatkat mantereelle alkoivat 1700-luvun lopulla. Vaikka 1800-luvun alkupuolella britit pystyivät kohtaamaan afrikkalaiset melko myönteisesti ja arvostamaan heidän saavutuksiaan, siirtomaakilpailun alkaessa suhtautuminen afrikkalaisiin muuttui, ja heidät haluttiin nähdä sivistymättöminä villeinä. (Masonen 2002.) Rotuhygienian ja eugeniikan kaltaisten oppien avulla pyrittiin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa perustelemaan uskoa siihen, että afrikkalaiset olivat eurooppalaisia alempia. Uskottiin, että rodullinen alemmuus on biologista, synnynnäistä ja peruuttamatonta ja että hierarkiassa ylempänä olevia väestöjä tulisi suojella alempien rotujen geneettisesti saastuttavalta vaikutukselta.
Rasismin biologiset juuret kumottiin jo 1940-luvulla, kun Franz Boas (1940) osoitti, että yhden ihmispopulaation sisällä on enemmän vaihtelua kuin niiden välillä. Sittemmin on vielä geenitutkimuksin osoitettu, ettei mitään biologisia ”rotuja” perustavanlaatuisine eroineen ole edes olemassa. Kaikki ihmiset kuuluivat ja kuuluvat yhä yhteen ja samaan rotuun, jonka esiisät lähtivät liikkeelle eteläisestä Afrikasta noin 70 000 vuotta sitten – tosin ajankohdasta ei olla vielä aivan varmoja.

Länsimaisista tieteenaloista erityisesti antropologian juuret ulottuvat Afrikan tutkimukseen. Etenkin brittiläiset antropologit näkivät siirtomaahallinnon tarjoavan lupaavia ammatillisia mahdollisuuksia. Suuri osa 1900-luvun huomattavista brittiläisistä Afrikkaa tutkineista antropologeista saikin rahoitusta siirtomaahallinnolta. Antropologien ja siirtomaahallinnon yhteistyö ei sujunut hallinnon toiveiden mukaisesti mutta jätti kuitenkin antropologialle epäilyttävän maineen monissa siirtomaissa. Eritoten brittiläinen sosiaaliantropologia vahvistui huomattavasti Afrikan tutkimuksen seurauksena. Antropologian merkitys Afrikan-tutkimuksen perinteen muotoutumisessa onkin kiistaton, ja toisen maailmansodan loppuun saakka se oli tärkein manteretta tutkinut tieteenala (Kuper 1983, 100–120).

Varhaisten antropologien kehittämät evolutionistiset ajatukset inhimillisten kulttuurien kehitysvaiheista ja hierarkioista ovat vaikuttaneet Afrikkaa koskevaan ajatteluun suunnattomasti. Näissä hierarkioissa afrikkalaisetsijoitettiin aina alimmalle askelmalle. Esimerkiksi afrikkalaisten hengellisiä uskomuksia pidettiin vain uskontojen kehityksen alimpana tasona. Antropologia kuitenkin sanoutui irti evolutionismista 1900-luvun alussa. Tilalle nousi ajatus kulttuurirelativismista, jonka keskeisin periaate on, että kulttuureja ei voi arvottaa eikä siten asettaa keskinäiseen paremmuusjärjestykseen.

Katseesta: Afrikka ja me

Teoksen ensimmäisessä osassa tarkastellaan Afrikkaa tiedon hankinnan kohteena, suomalaisen katseen kohteena ja historiallisena kokonaisuutena. Suomalaisten käsitykset Afrikkasta ovat muotoutuneet länsimaisten ideologioiden ja käytännön kokemusten kautta. Olli Löytty ja Anna Rastas käsittelevät suomalaisten suhdetta Afrikkaan. Usein sattuma on ohjannut tämän suhteen muotoutumista. Näkökulmia värittävät muiden muassa lähetystyöntekijöiden kertomukset ja Tarzan-kirjojen mielikuvat, jopa rakastettu lautapeli Afrikan tähti. Samalla tulee näkyväksi, kuinka eurooppalaisen tutkimusmatkailun, lähetystyön ja kolonialismin historia on ollut myös suomalaisten Afrikka-suhteen perusta. Luvussa Löytty ja Rastas katsovat
Afrikkaa Suomesta käsin, mutta pohtivat myös sitä, miltä Suomi näyttää afrikkalaisten silmin.

Harri Englund pohtii Afrikan tutkimuksen antropologista perinnettä ja avaa näkymän olennaisiin tiedon, vallan ja ymmärtämisen kysymyksiin. Hän tuo esiin sen, miten nämä kysymykset ohjaavat Afrikan tutkimusta. Englund käyttää esimerkkinä tästä J. Clyde Mitchellin Sambian kuparivyöhykkeellä tutkimaa kuuluisaa Kalela-tanssia ja tutkimuksesta virinnyttä keskustelua. Asetelmassa oli erityisen kiehtovaa se, miten afrikkalaiset intellektuellit kieltäytyivät asettumasta ”toisen” asemaan ja vastasivat kärkkäästi Mitchellin jo tuolloin lähes kanoniseksi nousseeseen analyysiin.

Historiankirjoitus ohjaa katseemme suuntaa. Risto Marjomaan luku tarjoaa yleiskatsauksen mantereen historiaan. Se tuo näkyviin Afrikan menneisyyden moninaiset kukoistavat kulttuurit ja auttaa muistamaan näkökulmamme kulttuuriin ja aikaan sidonnaisina (Hurskainen & Siiriäinen 1995). Afrikan nykyinen asema maailman paariana kertoo kolonialismin (ja sitä seuranneiden uuskolonialismin ja uusliberalismin) vaikutuksista mantereeseen enemmän kuin afrikkalaisten omista kyvyistä tai taipumuksista.Valtiot, demokratia ja kansalaisuus Afrikan valtioiden ja demokratian kehitystä on tutkittu jo pitkään. Terence Rangerin ja Erik Hobsbawmin toimittama klassikkoteos The Invention of Tradition (1983) sai paljon innoituksestaan juuri Afrikasta. Keskustelut kansalaisuudesta, etnisyydestä, nationalismista ja etnonationalismista kohtaavat Afrikan tutkijoiden teksteissä lähes tieteenalasta riippumatta. Niin kutsutussa jälkikolonialistisessa tutkimuksessa on pyritty purkamaan kriittisesti
siirtomaa-ajan tuottamia ajatusmalleja. Keskustelujen aiheena ovat muiden muassa olleet rodun käsite ja sen merkitys ”toisiksi” ymmärretyille, etnisyyden erilaiset tulkinnat, valta ja siihen kohdistuva vastarinta entisissä siirtomaissa sekä sukupuoleen liittyvät kysymykset.

Jälkikolonialismiin ja uuskolonialismiin liittyvistä keskusteluista jotkin käsittelevät valtionmuodostusta ja sen mahdollisuuksia. Liisa Laakso pohtii Afrikan demokratisoitumiskehitystä. Afrikka on maineeltaan diktaattorien hallitsema pimeä maanosa, mutta siellä on paljon pyrkimyksiä demokraattisten yhteiskuntien kehittämiseen. Kehitys on hidasta ja epäyhtenäistä, mutta silti mainettaan parempaa. Sodista ja väkivallasta huolimatta myös toiveikkuudelle on sijaa.

Afrikkaa koskevia stereotypioita ja yleistyksiä on tarjolla paljon, mutta tosiasiassa manner on suunnattoman moninaisuuden tyyssija. Eri siirtomaavalloittajat ovat painaneet leimansa mantereen eri kulmiin, sen historiaan ja kieliin: Länsi-Afrikassa puhutaan alkuperäisten kielten ohella englantia ja ranskaa, idässä portugalia. Siirtomaaherrojen kielet ovat jääneet valtioiden virallisiksi kieliksi, ja afrikkalaisten kielten merkitys kansalaisuuden rakentumisessa ohitetaan usein. Lotta Aunio tarkastelee kielten merkitystä ruohonjuuritasolta. Teksti ravistelee lukijaa huomaamaan oikeuden äidinkieleen olevan yksi perustavista ihmisoikeuksista. Ilman äidinkielistä koulutusta yhteiskunnallinen osallistuminen vaikeutuu. Kysymys on siten demokratian
ja taloudellisen tasa-arvon perusedellytyksistä. Lalli Metsola pureutuu vallankumouksen jälkeisen Namibian henkiseen ilmapiiriin. Pitkästä sisällissodasta huolimatta Namibiaa pidetään yhtenä afrikkalaisen demokratian menestystarinoista. Itsenäisyystaistelun voittajat ovat kertoneet niin sanottua vapauden kertomusta, jossa tuodaan esille voittajien tulkinta tapahtumista. Eteläisen Afrikan maat kuten Zimbabwe, Etelä- Afrikka ja Namibia saavuttivat enemmistövallan melko myöhään. Vapaustaistelujen veteraaneille luvattiin palkkioksi hyvä elämä, mutta toteutus on kangerrellut. Veteraanikysymys on myös monien muiden hiljattain itsenäistyneiden maiden polttavimpia yhteiskunnallisia ongelmia. Kuuluuko turvattu elämä vain voittajille, ja mitä kamppailut oikeuksista tukeen ja tunnustukseen todella kertovat näistä nuorista demokratioista?

Kehitysmaatutkijat ovat viime vuosina käyneet kriittistä keskustelua kehitysyhteistyön käytännöistä, sillä kehitysapu on ollut tärkeässä asemassa Afrikan taloutta käsittelevissä keskusteluissa. Moni Afrikasta kiinnostunut yllättyy huomatessaan, kuinka tärkeitä toimijoita kansalaisjärjestöt ovat Afrikassa. Tiina Kontinen pohtii kansalaisjärjestöjä (NGO) afrikkalaisena, erityisesti tansanialaisena ilmiönä. Mikä on oikeaa järjestötoimintaa, oikeaa vaikuttamista ja kuka sen päättää? Miten kulttuurierot ja historia vaikuttavat hyvää tahtovien länsimaalaisten yrityksiin avittaa kansalaisyhteiskunnan kehittymistä Tansaniassa ja mitä tansanialaisilla itsellään on asiaan sanottavana?

Perinteisen ja modernin liukumia

Perinteisinä ja nykyaikaisina pidetyt käytännöt ja ideat yhdistyvät Afrikassa yllättävillä ja moninaisilla tavoilla. Ne limittyvät toisiinsa ja muodostavat keskenään pikemminkin ajatusten ja käytäntöjen jatkumoita kuin vastakohtia. Afrikan perinteet elävät paitsi maaseudulla ja kylissä, myös sen suurkaupungeissa. Perinteisyys on usein liitetty Afrikkaan negatiivisessa mielessä, ja se on silloin tarkoittanut takapajuisuutta ja tietämättömyyttä. Mutta voikin olla niin, että juuri perinteiset taidot maanviljelyksessä pitävät kaupunkilaisperheen kiinni niukan leivän syrjässä tai että perinteinen terveydenhoito on ainoa, johon köyhillä on varaa. Perinteet turvaavat, mutta myös rajoittavat – ja muuttuvat kohdatessaan uusia vaikutteita. Vaikutteita
on pitkään jo tullut myös Afrikan ulkopuolelta, mutta niiden virta on globalisaation myötä kasvanut. Siten ”perinne” ei koskaan ole ainoastaan menneisyydestä muuttumattomana säilynyt jäännös vaan lujasti kiinni tässä päivässä, kuten monessa tämän teoksen luvussa tulee esiin.

Timo Kallinen käsittelee ghanalaisten heimopäälliköiden muuttuvaa asemaa muuttuvassa maailmassa ja osoittaa globaalien rahamarkkinoiden  voiman ja läsnäolon perinteisimpinäkin pidetyissä yhteisöissä: heimopäällikötkin
käyvät neuvotteluja maailmanpankin kanssa. Taloutta käsittelevät keskustelut liittyvät usein jälkikolonialismin taloudellisten ehtojen tutkimukseen ja uuskolonialismiin, joka tarkoittaa länsimaiden harjoittamaa epäsuoraa vallankäyttöä kehittyvissä maissa. Näilläkeskusteluilla on juurensa 1970-luvulla, jolloin Afrikan tutkimusta alkoi innoittaa marxilainen taloustutkimus. Poliittista ekonomiaa pidettiin tärkeänä keinona, jolla voitaisiin osoittaa kapitalistisen talouskehityksen heikkoudet, ja se miten rikkaammat maat tietoisesti suuntaavat kehittyviä maita riippuvaisiksi itsestään. Monet tuoreimmista keskusteluista liittyvät globaaliin, uusliberalistisesti ohjailtuun talouteen, jonka katsotaan edelleen alikehittävän Afrikkaa.

Kallinen pohjaa antropologisen taloustutkimuksen suuntaukseen, joka keskittyy vaihdon ja talouden sosiaalisiin merkityksiin. Kallisen luku asettuu myös päälliköiden valtaa ja asemaa analysoivaan Afrikan tutkimuksen perinteeseen. Kuuluminen päällikkösukuun ja kyky antaa uhreja esi-isille oman yhteisön puolesta ovat perinteisesti taanneet päällikön vallan. Päälliköiden asema kuitenkin muuttuu ja uudistuu, mutta millä ehdoin? Globaaleilla, rahamarkkinoita säätelevillä instituutioilla on oma osansa muutoksissa. Paikallistuvat globaalin talouden rakenteet ovatkin aina vaikuttaneet ja vaikuttavat yhä siihen, mitä Afrikka on ja miten se kehittyy. Sekä perinteisinä että moderneina ymmärretyt elämänalueet kohtaavat keskusteluissa noituudesta ja perinteisestä parantamisesta. Perinteisiä uskomuksia ja afrikkalaista magiaa pidettiin antropologisessa ajattelussa pitkään jonkinlaisena todellisuuden luonnetta koskevana erehdyksenä. Suomessakin ne ovat suureen merkitykseensä nähden jääneet vähälle huomiolle. Pitkän lähetystyöperinteemme ansiosta afrikkalaisesta kristillisyydestä ja karismaattisista kirkoista on kirjoitettu verrattain paljon. Sen sijaan perinteisiä uskomuksia tai Saharan eteläpuolisen Afrikan Islamia käsittelevät tekstit
ovat harvinaisempia – joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta (ks. esim. Hiltunen 1993; Weiss 2008). Samoin parantamista on tutkittu varsin vähän, vaikka anglosaksisissa maissa keskustelua parantamisesta ja noituudesta on käyty vilkkaasti.

Marja Tiilikainen kirjoittaa somalialaisten kansanparantamisesta ja siihen liittyvistä ajattelutavoista. Lääketieteen ohella parantamiseen sodan repimässä maassa liittyy usko: Islam ja perinteiset käsitykset hengistä kohtaavat kliinisen lääketieteen uudella tavalla. Perinteinen parantaja voi lähettää verinäytteet henkilaboratorioon yöksi, ja sheikki määrää kaikkiin sairauksiin samaa yrttilääkettä. Ratkaisevana pidetään potilaan uskoa paranemiseen ja parantajan hyvää yhteyttä yliluonnollisiin voimiin. Noituus on ollut yksi Afrikan tutkimuksen suosituimmista keskusteluista. Länsimaiselle lukijalle ehkä vaikeimmin avautuvia asioita on Afrikassa yhä vallitseva voimakas usko esi-isiin ja noituuteen, jotka on usein, toisinaan virheellisestikin, liitetty käsityksiin sukulaisuudesta. Tuulikki Pietilä pohtii noituususkomusten sitkeyttä ja moninaisia ilmenemismuotoja. Noituuden monimuotoisuus ja loputon monikäyttöisyys tulee ilmi etnografisessa tapauksessa. Ulkopuolinen tarkkailija – kenttätyötään tekevä tutkija – seuraa dramaattista riivatun talon tapausta, jossa lopulta onkin kyse aviopuolisoiden ja sisarusten välisestä kamppailusta. Kilimanjarolla, aivan tavallisessa talossa, omaisuutta koskevat riidat kärjistyvät henkivoimien väliseksi taisteluksi.

Usko noituuteen on samaan aikaan ikiaikaista ja modernia. Kuten moni muukin asia Afrikassa, se saa voimansa perinteestä mutta elää tästä hetkestä ja muuntuu joustavasti ja loputtomasti uusiin tarpeisiin. Pietilä herättää pohtimaan tärkeää kysymystä: onko tarkkailijan vain katsottava vierestä kulttuurirelativismin hengessä vai onko hänellä lupa ja jopa velvollisuus suhtautua avoimen kriittisesti tutkimuskohteeseensa?

Elämää kaupungeissa ja maaseudulla

Afrikan kulttuurien ja yhteiskuntien tutkimus alkoi maaseudun tutkimuksena. Pitkään maaseutua pidettiin tärkeimpänä ja kaupunkeihin liittyviä kysymyksiä toisarvoisina, aivan kuten afrikkalaisiakin pidettiin maalaisina. Viidentoista viime vuoden aikana kaupunkien asukasmäärä on kaksinkertaistunut, eikä kehitykselle näy loppua. Slummien kasvu on ollut räjähdysmäistä juuri Afrikassa. Viimeistään nyt on tullut selväksi, että vaikka maaseutu on afrikkalaisen elämän perustekijä, kaupungistuminen on mantereella pysyvää, eikä sitä voida jättää huomiotta. Länsimaiset ihmiset ovat jo pitkään mytologisoineet afrikkalaisten suhdetta luontoon ja afrikkalaista luontoa ylipäätään. Kirjallisuudessa, elokuvissa ja taiteessa afrikkalainen ”viidakko” ja ”autiomaa” ovat saaneet lukuisia merkityksiä. Ne edustavat useimmiten vain länsimaisten ihmisten käsityksiä Afrikasta, heidän omia pelkojaan, mielikuviaan ja toiveitaan. Afrikkalaisten todellisista luontoa koskevista käsityksistä tiedetään vähän. Heini Vihemäki tarkastelee afrikkalaisten suhdetta luontoon. Luontosuhde muovautuu aina kulttuurisesti, eivätkä Tansanian Itä-Usambaran alueen asukkaat ole tästä poikkeus. He pitävät luontoa pyhänä ja tärkeänä mutta myös ongelmallisena. Valtiotason poliittiset, kulttuuriset ja taloudelliset muutokset ulottuvat maaseudun pyhiin metsiin saakka. Vihemäki tuoesiin luontosuhteen käytännöllisyyden ja muuttuvaisuuden sekä sen arkisen merkityksen yhteisön elämälle.

Annika Teppo pohtii erityisesti eteläafrikkalaisia kaupunkilaisina ja yleisemmin Afrikan kaupunkeja jälkikolonialistisena ilmiönä. Apartheidin päättymisen jälkeen kaikki on muuttunut kaupungeissa. Entiset roturajat on virallisesti purettu, mutta käytännössä rajat ovat edelleen selvät: mustat ovat köyhiä ja asuvat köyhimmillä alueilla. Lisäksi globalisaatio syventää usein kaupunkien kahtiajakautumista. Luvun tapausesimerkit ovat häilyvien roturajojen Kapkaupungista, jossa rikkaiden elämä on makeaa ja rikollisuus rehottaa, mutta kaupungeissa elää myös toivo paremmasta ja oikeudenmukaisemmasta elämästä.

Ajatus afrikkalaisista laiskoina, tyhminä tai taloudellisesti kyvyttöminä ovat vanhoja stereotypioita, joiden purkaminen on edelleen tarpeen. Köyhimpien maiden ja niiden asukkaiden toimeentulo askarruttaa jatkuvasti Afrikasta kiinnostuneita taloustieteilijöitä. Afrikan kaupunkitaloudesta puhuttaessa epämuodollinen, valtioiden sääntelyn ja tilastojen ulkopuolinen talous on yksi tärkeimmistä keskusteluista. Susanna Myllylä tarkastelee Afrikan megaslummeja ja pohtii, miten niissä on mahdollista ansaita leipänsä, millaisia pääomia tähän tarvitaan ja millaisia reunaehtoja kaupunkielämä selviytymiselle asettaa. Selviytymisen pääomat voivat olla muutakin kuin rahaa: sosiaalisia verkostoja tai vaikkapa kaupunkitilaa. Afrikan kaupungeissa on valtavasti slummeja – tätä maailmaa emme juuri tunne. Länsimaiselle lukijalle on usein epäselvää, miten ihmiset ylipäätään pärjäävät näissä vaikeissa oloissa. Myllylä tuo esiin, kuinka ankarissa oloissa selviytymiseksi kaupunkiympäristön mahdollisuuksista otetaan kaikki irti. Tämä ympäristö on kuitenkin helposti uhattuna. Afrikassa on saatu valitettavan paljon kokemusta siitä, kuinka ympäristökatastrofit iskevät aina pahiten slummeihin ja kuinka huonon infrastruktuurin alueet ovat kaikkein alttiimpia riskeille ja kriiseille.

Kaupungeissa kulttuurinen muutos on nopeaa. Uusia kulttuurisia muotoja syntyy, kun vanha sulautuu uuteen monin yllättävin tavoin. Lotta Aunio kuvaa Swahilin kielestä kertovassa luvussaan Itä-Afrikan suurkaupunkien, Nairobin ja Dar es Salaamin slummeissa kehittyviä uusia kieliä ja kulttuuri-ilmiöitä. Huomio kiinnittyy kielten loputtomaan muuntuvuuteen ja joustavuuteen. Aunio kuvailee uusien kielien ja musiikin syntymistä kaupungeissa, jotka näyttäytyvät jatkuvan ja sitkeästi uusiutuvan luovuuden koteina.

Alun lopuksi

Tässä teoksessa käsitellään useita Afrikan tutkimuksen tärkeitä teemoja. Afrikan monimuotoisuus tai edes Saharan eteläpuolisen Afrikan monimuotoisuus ei silti yhteen kirjaan mahdu. Pois on jouduttu jättämään monta kiinnostavaa aihetta, joista on suomessakin ansiokkaasti kirjoitettu, kuten karjanhoitajien elämä tai Islamin historia Afrikassa. Tänä päivänä kaikki maamme Afrikan tutkijat eivät mitenkään mahdu yhteen teokseen. Teoksessa viitataan kuitenkin mahdollisuuksien mukaan myös muiden kotimaisten kirjoittajien Afrikkaa käsitteleviin teksteihin. Lisäksi monissa luvuissa on karttojen ja kuvien lisäksi kotimaisten Afrikan tutkijoiden ja asiantuntijoiden kirjoittamia tietolaatikoita kiinnostavista aiheista. Kirjoittajat ovat tehneet joko tutkimusta tai etnografista kenttätyötä Afrikassa tai viettäneet siellä pitkiä aikoja. He julkaisevat ja toimivat aktiivisesti suomalaisen Afrikan tutkimuksen kentässä. Kaikki ovat myös julkaisseet kansainvälisillä foorumeilla. He käyvät jatkuvaa vuoropuhelua kansainvälisen Afrikan tutkijoiden yhteisön kanssa. Nyt näiden keskustelujen tuloksia voidaan esitellä myös kotimaiselle yleisölle.

**

Kirjoittajat

Onyanta Adama, PhD, on maantieteilijä ja Pohjoismaisen Afrikkainstituutin tutkija Uppsalassa. Hän on tutkinut kunnallisen jätehuollon hallintaa Abujassa, Nigeriassa.
Sylvia Akar, FT, on Arabian kielen ja islamin tutkimuksen yliopistonlehtori Maailman kulttuurien laitoksella Helsingin yliopistossa.
Lotta Aunio, FT, on bantukielten yliopistonlehtori Maailman kulttuurien laitoksella Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimuskohteenaan ovat Länsi-Tansanian alueen kielet, erityisesti niiden tonologia.
Harri Englund, PhD, on sosiaaliantropologian apulaisprofessori Cambridgen yliopistossa ja Afrikan tutkimuksen dosentti Helsingin yliopistossa.
Jeremy Gould, VTT, on kansainvälisen kehitystyön professori Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella. Hän on opettanut kehitysmaatutkimusta 1970-luvulta lähtien ja kirjoittanut esimerkiksi Sambian ja Tansanian kehityskysymyksistä.
Timo Kallinen, VTT, toimii yliopistonlehtorina sosiaali- ja kulttuuriantropologian oppiaineessa Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimuksensa ovat käsitelleet afrikkalaisen päällikkyyden historiaa ja nykytilaa.
Anja Kervanto Nevanlinna, FT, on dosentti ja kaupunkihistorioitsija, joka väitöskirjassaan käsitteli Nairobin rakentamishistoriaa vuosina 1898–1983.
Tiina Kontinen, FT, on tutkijatohtori Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella, kehitysmaatutkimuksen oppiaineessa. Hänen nykyisiä tutkimusintressejään ovat kansalaisyhteiskunnan ja kansalaisjärjestöjen rooli kehityksessä ja kehitysyhteistyön arviointimetodologia.
Liisa Laakso, VTT, on Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan dekaani. Hänen tutkimuksensa käsittelevät Afrikan poliittisia järjestelmiä, demokratisoitumista, konflikteja sekä Suomen ja Euroopan unionin kehitysyhteistyöpolitiikkaa.
Olli löytty, FT, on kotimaisen kirjallisuuden dosentti Turun yliopistossa. Hän on tutkinut suomalaista Ambomaalle sijoittuvaa lähetyskirjallisuutta.
Risto Marjomaa, FT, on yleisen historian dosentti. Hän on toiminut Afrikan tutkimuksen professorina Helsingin yliopistossa ja tehnyt tutkimusta muun muassa Nigeriassa, Malawissa ja Ghanassa.
Lalli Metsola, FM, työskentelee yliopistonopettajana Jyväskylän yliopistossa.
Irmeli Mustalahti on tutkija Kehitysmaatutkimuksen oppiaineessa Helsingin yliopistossa. Hän johtaa Suomen Akatemian rahoittamaa hanketta, joka käsittelee Tansanian REDD-prosessia sekä sen käytännön sovelluksia ja vaikutuksia paikallistasolla.
Susanna Myllylä, HTT , on aluetieteilijä ja tutkija Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulussa. Hän on tutkinut suurkaupunkien kehityskysymyksiä sekä luonnonvarojen hallintaa.
Tuulikki Pietilä, VTT, toimii Akatemiatutkijana Helsingin yliopiston Tutkijakollegiumissa. Hän on tutkinut torikauppaa, tarinoita ja sukupuolijärjestelmää Kilimanjarolla Tansaniassa. Parhaillaan hän tutkii musiikkiteollisuutta ja nuorisomusiikkia Etelä-Afrikassa sekä maailmanmusiikkia.
Anna Rastas, YTT , työskentelee tutkijatohtorina Tampereen yliopistossa ”Liikkuva Maailma” -tutkimuksen kehittämisohjelmassa, missä hän tutkii vähemmistöjä koskevan tiedon tuottamisen epistemologisia kysymyksiä sekä Afrikkalaisten diasporaa Suomessa ja Euroopassa. Hän on myös kansainvälisen ”Afroeuropean Cultures and Identities” -tutkimusryhmän jäsen.
Hanna-Kaisa Simojoki, YTM , on yhteiskuntapolitiikan tohtoriopiskelija Jyväskylän yliopistossa. Hän on tutkinut naisten pienyrittäjyyttä ja mikrorahoitusta Nairobissa, Keniassa.
Marja Tiilikainen, FT, toimii tutkijatohtorina Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksella. Hän on tutkinut erityisesti somalialaisten maahanmuuttajien elämää.
Annika Teppo, FT, on kaupunkitutkimuksen dosentti Helsingin yliopistossa. Hän on tutkinut köyhiä valkoisia Etelä-Afrikassa. Nykyään hän tutkii uusia uskonnollisuuden muotoja sekä roturajojen ja kaupunkitilan muutoksia apartheidin jälkeen.
Juha Vakkuri, FK, on Villa Karon perustaja. Hän on kirjoittanut yli 15 Afrikkaa käsittelevää kirjaa.
Heini Vihemäki, VTT, toimii tutkijana ja apulaisasiantuntijana World Agroforestry Centre -organisaatiossa, Nairobissa.

Laita hyvä kiertämään: