Barokin ajan pariisittaret muotikuvissa
Vaatesuunnittelija Carolina Forss on suunnitellut kirjaan liittyen 1600-luvun muodista inspiraationsa saaneet asut. Asut on kuvannut Emma Sarpaniemi. Kuviin liittyvät sitaatit ovat kirjasta.
Madame de Sévigné puristaa kätensä nyrkkiin ja on vähällä rypistää tyttäreltään saamansa kirjeen. ”Honnêteté!” Markiisitar puuskahtaa. Kunniallisuus vaatii häntä sisustamaan kaupunkitalon, joka ei kalpene muiden aatelin asumusten rinnalla, mutta piru periköön Henri de Sévignén! Tuo huikenteleva bretagnelainen markiisi, joka tuhlasi suruttomasti ja vielä syöksyi rakastajattaren takia kuolemaan jättäen katkerat muistot. Puhumattakaan veloista, joista markiisittaren tuli yksin selvitä.
Ninon kumartuu lähemmäs peiliä – sen verran kuin korsetti antaa periksi – ja tarkastelee kasvojaan. Iho on tasaisen valkoinen, posket rusottavat ja huulet ovat ruusunpunaiset: hänen kasvonsa muistuttavat seinälle ripustettuun tauluun ikuistetun Neitsyt Marian täydellistä kauneutta. Ninonin suupieliin nousee hymy, joka paljastaa tyytyväisen naisen: vielä eivät juonteet ole löytäneet tietään ja tuhonneet kasvojen sileää ihoa!
Hento auringonvalo kajastaa punaisten samettiverhojen lomasta. Kohta on aamu, rakastettu lähtee maaseutulinnaansa vihityn vaimonsa ja lastensa luo, uudet maksajat ja marttyyrit saapuvat kilpailemaan kurtisaanin huomiosta. Hän jakaisi heille viisauttaan, keskustelisi, laulaisi ja soittaisi luuttua. Lopulta hän valitsisi yhden, joka saisi rakastaa häntä hetken rahasta: oli taas aika maksaa palvelijoiden palkat, hankkia viiniä ja polttopuita, uusi pukukaan ei olisi pahitteeksi.
Markiisitar nilkuttaa – reumatismi on jälleen turvottanut hänen jalkansa –, ja ilmeetön lakeija auttaa hänet vaunuihin. Nainen nojaa selkänsä punaista samettia vasten ja sulkee silmänsä. Voi, kuinka hän haluaisikaan vain mennä nukkumaan, mutta päivä päivältä silmien sulkeminen pelottaa Madame de Sévignétä yhä enemmän: hän pelkää kuolemaa, helvetin tuskia.
Ninon kohauttaa vain hartioitaan ja pyytää kaatamaan viiniä. Mitä sitä toistamaan: jäseniä kolottaa, askel on jo hatara ja peilikuva – sitä ei edes voi sanoiksi pukea. Vaaleakutrinen, sileäihoinen palvelijatar tekee työtä käskettyä, mutta näyttää siltä kuin haluaisi kysyä vielä jotain. Hän kuitenkin tyytyy vain kohentamaan tulta. Entinen kurtisaani viittaa tyttöä, jonka kauneus suorastaan ärsyttää häntä, poistumaan ja sulkee silmänsä. Hän antaa itsensä vajota muistojen suloisen katkeriin syövereihin – siihen ainoaan huviin, joka hänellä on enää jäljellä.
Sisar Marie kurottautuu lähemmäs johtajatarta ja sävähtää: naisen käsivarsilla lepäsi monenkirjavilla tilkuilla paikattu haalistunut ja haiseva villamytty. Pieni musta piste, todennäköisesti lude, pakeni vaatteen laskokseen.
Kukapa olisi uskonut, että Jumalan suunnitelma oli järjestää hänet Pariisin pahamaineisille takamaille johtamaan yksinkertaisia tyttöjä, joiden karkea kieli sai välillä häpeän punan kohoamaan poskille.
Louise laskee ruoskan käsistään ja astuu Kristuksen luo. Hän painaa suunsa haavaumalle ja työntää kielensä syvälle Kristuksen lämpimänkosteaan ja pehmeään haavaan. Louise voihkaisee nautinnosta.
Marie asettuu johtajattaren taakse ja katselee tämä lyhyeksi ajeltua punoittavaa päätä. Hän sulkee silmänsä nopeasti, jottei huomaisi mahdollisia syöpäläisiä. Päähän vedetään ensin pieni valkoinen myssy, minkä jälkeen alkaa kaksikerroksisen hunnun tarkka asettelu.
Sänky oli kapea ja patja muhkurainen, mutta kivut muualla kehossa olivat niin sietämättömiä, ettei Louise jaksanut välittää. Parhaassa tapauksessa Louise saisi siirtyä suoraan Vincentin rinnalta Jeesuksen syliin.
Sitaatit ovat kirjasta:
Rose-Marie Peake & Riikka-Maria Rosenberg: Korsetti ja krusifiksi: Vaikutusvaltaisia barokin ajan pariisittaria
