Ihminen on liikkunut aina, ja matkalle on aina tietenkin tarvittu hyvät eväät. Oulun yliopiston historian yliopistonlehtori ja dosentti Ritva Kyllin uunituore Ruokaa reissussa -teos ottaa mukaan jalkapatikkaan suolakalalla varustettu tuohikontti selässä, tarjoaa lihapiirakan huoltoaseman kahviossa ja johdattelee junan käytävää pitkin kultauksin koristeltuun ravintolavaunuun. Juttelimme Suomen ruokahistoria -kirjastaan Kanava-palkinnon, Finlandia-ehdokkuuden ja Vuoden historiateos -ehdokkuuden saaneen historioitsijan kanssa hänen uutuudestaan.
Mitä suomalaisen matkaruokailun historiasta paljastuu? Entä mikä on Ritva Kyllin omaa suosikkiruokaa tien päällä? Aika lähteä makumatkalle maa-artisokkakeiton, ruisleipien ja muiden herkkujen pariin!
Haastattelussa Ritva Kylli
G: Kuinka aiheeksesi valikoitui matkaruokailun historia?
RK: Innostuin aiheesta kolme vuotta sitten Roomassa pidetyssä ruokahistorian konferenssissa, jossa pääsin kuuntelemaan todella kiinnostavia matkaruoan historiaan liittyviä esitelmiä. Olin aiemmin suunnitellut alustavasti aiheeseen liittyvää keittokirjaa, mutta ruokahistoria vei voiton.
G: Miten matkaruokailun historian tunteminen syventää tai täydentää kuvaa maamme ruokahistoriasta?
RK: Matkaruoka on osa Suomen eri osien ruokakulttuuria, ja ruokailutottumusten muutokset ovat aina näkyneet myös matkaruokailun puolella. Huomasin kirjaa kirjoittaessani, kuinka suomalaisten tunkkaisen raskas ruokavalio sai ajan kuluessa vähän kerrassaan kepeämpiä sävyjä. Suolatut silakat ja kuiva leipä ovat vuosisatojen varrella vaihtuneet mukaan otettavaan salaattiin. Olen oppinut paljon uutta myös ulkona syömisen historiasta, elintarviketurvallisuudesta tai vaikkapa kiireen lisääntymisen historiasta.
Kirjassa perehdytään myös monien yksittäisten ruokalajien historiaan – osa niistä on päässyt kirjan tietolaatikoihin, mutta lisäksi tietoa on kertynyt muun muassa puuron, viilin ja hernekeiton historiasta. Matkalla on syöty pitkään myös normaalista arkielämästä poikkeavia herkkuja: junien ravintolavaunuista oli mahdollista tilata alkuvaiheessa kahdenlaista kaviaarivoileipää.
G: Millaista lähdeaineistoa olet hyödyntänyt kirjaa kirjoittaessasi?
RK: Vanhat sanoma- ja aikakauslehdet ovat olleet lähderyhmänä kaikkein antoisin, mutta myös arkistoaineisto on tarjonnut monia hykerryttäviä hetkiä. Lisäksi olen lueskellut matkaoppaita ja -kertomuksia, kaunokirjallisuutta, keittokirjoja ja ruokablogeja. Ruokaan liittyvät sananlaskut ovat myös kiinnostavia – olen esimerkiksi oppinut, että ”hullun eväät ensin syödään, viisaan ei viimeksikään”. Omaa eväskonttia ei toisin sanoen kannattanut päästää tyhjenemään liian nopeasti.
G: Kuinka liikkumistapojen kehitys on vaikuttanut matkaruoan muutoksiin? Millaisia ovat olleet keskeisimmät murrokset?
RK: Euroopassa liikuttiin vielä 1700-luvulla teitä pitkin kävelemällä tai postivaunulla, mutta 1800-luvulla liikkumisen painopiste alkoi siirtyä rautateille ja samalla rautatieasemien varteen alkoi syntyä eritasoisia ravintolapalveluita. 1900-luvulla käynnistynyt autoilu vilkastutti teiden varsien ruokatarjontaa uudelleen (tästä on osoituksena esimerkiksi autoilijoiden oppaaksi Ranskassa vuonna 1900 perustettu Guide Michelin). Suomessa autonhuoltoasemat muodostuivat 1900-luvun kuluessa monen paikkakunnan keskeiseksi kokoontumis- ja ruokapaikaksi.
G: Kerro jokin yksityiskohta suomalaisen matkaruokailun historiasta!
RK: Junamatkailun ystävänä on ollut hätkähdyttävää huomata, kuinka epähygieenisiä paikkoja junat ovat olleet vielä sata vuotta sitten. Asemaravintoloissa on saattanut olla rottia ja torakoita, ja junissa matkustajat ovat joutuneet juomaan samasta vesikarahvista.
G: Onko mieleesi painunut jotain omaa erityistä matkaruokailumuistoa?
RK: Näitä on monia alkaen lapsena perheen kanssa tienvarressa syödyistä aterioista ja päättyen parin vuoden takaisen Atlantin ylitykseen ja siellä tuoreesta kalasta tehtyyn yltiöherkulliseen cevicheen.
G: Mikä on suosikkimatkaruokasi?
RK: Olen harrastanut purjehtimista, ja veneessä kaikki maistuu aina aivan erityisen hyvältä. Kesälomamatkan ensimmäiselle purjehduspäivälle olen leiponut yleensä etukäteen kotona pizzaa, jota voi tarpeen vaatiessa syödä myös kylmänä veneen kannella.
G: Kaipaisitko takaisin jotakin historiaan jäänyttä matkaruokaa?
RK: Mielelläni tekisin aikamatkan reilun sadan vuoden takaiseen ravintolavaunuun ja söisin siellä madeiralla maustettua maa-artisokkakeittoa.
G: Kenelle suosittelisit uutta kirjaasi?
RK: Kaikille joita kiinnostaa, mitä suomalaiset ovat syöneet menneisyydessä ja miksi edelleenkin syömme nykymaailmassa tietynlaisia ruokia tietyllä tavalla. Lisäksi kirjasta löytyy runsaasti tietoa liikkumisen ja matkustamisen historiasta. Omasta mielestäni on ollut kiinnostavaa huomata, että uudenlaiset kulkuvälineet kantoivat aina mukanaan muistoja aiemmista – autosta puhuttiin alkuun vaununa ja lentokoneesta ilmajunana.
G: Teoksesi sopii tietenkin myös loistavasti matkalukemiseksi. Mikä olisi sopivin matkaeväs lukuhetkiin?
RK: Paras matkaeväs on aina ollut sellainen, jonka voi syödä sormia sotkematta, joten sellaista evästä suosittelisin tässäkin tilanteessa. Olen itse kirjoittanut kirjaa junamatkoillani runsaasti päällystettyjen ruisleipien voimin.
