Omien suoritusten ja elintoimintojen mittaaminen, terapeuttinen kulttuuri ja asiantuntijavalta mielletään uusiksi ilmiöiksi, mutta tunteiden hallinta ja kansalaisen koko elämän normittaminen, mittaaminen, arviointi ja optimointi korostuivat jo sotienjälkeisessä Suomessa.

Ihannetyöläinen oli tasapainoinen ihmiskone, jonka toiminnoissa ei ollut mitään poikkeavaa eikä mitään liikaa tai liian vähän. Työpsykologia oli voimajärjestelmiä tutkiva luonnontiede, työlääketiede koneoppia ja työn rationalisointi luonneoppia.

Ihmiskone töissä tarjoaa näkökulman suomalaisen tehokkuusajattelun historiaan. Teoksessa tarkastellaan sotienjälkeistä Suomea modernisoineita työlääketieteellisiä ja työnjohdollisia oppeja, joilla kansalaisia valistettiin ja muovattiin sivistyneen yhteiskunnan tavoille. Näistä opeista sotakorvausteollisuuden työnjohto etsi vastauksia siihen, mitä tehdä työkansalaisille, jotka eivät olleet sairaita eivätkä terveitä vaan vääränlaisia.

Oppineen eliitin näkemyksissä Suomi oli kuin kasvitarha, jonka tuottavaa kukoistusta edellytti jatkuva rikkaruohojen kitkeminen. Lorvimista, uupumusta ja liiallista tunteellisuutta hoidettiin paitsi ankaralla kurilla myös terapeuttisella otteella. Työelämän läpäisi ajatus siitä, että ihmiskone on muovattava ja plastinen: sitä voi aina parantaa ja optimoida.