James Joycen Ulysses (1922) on usein 1900-luvun tärkeimmäksi sanottu romaani, joka kuvaa jo käsitteiksi muodostuneiden päähenkilöidensä – Leopold ja Molly Bloomin sekä Stephen Dedaluksen – päivää Dublinissa 16. kesäkuuta 1904. Samalla se on rabelaismaisen naurun kannattelema tutkielma historian, taiteen, seksuaalisuuden ja ihmisenä olemisen ehdoista.
Ulysses julkaistiin 2012 uutena suomennoksena, joka tekee oikeutta sen vahvalle ajan- ja paikantunnulle, tyylilliselle monimuotoisuudelle ja verbaaliselle hillittömyydelle. Kattavat selitykset auttavat näkemään teoksen yhteydet edeltävään ja aikansa kirjallisuuteen ja johdattavat myös runsaan kommenttikirjallisuuden pariin.
“Kokiko hän [Bloom] planeettojen ja niiden satelliittien asutettavuutta jonkin lajeina annetun rodun toimesta ja sanotun rodun mahdollista yhteiskunnallista ja moraalista vapahdusta jonkin vapahtajan toimesta koskevat ongelmat helpommiksi ratkaista [kuin avaruuden mittaamista koskevat]?
Toisella tavalla vaikeiksi. Tietoisena siitä että ihmisorganismi, joka normaalisti kykeni kestämään 19 tonnin suuruisen ilmakehäpaineen, nostettuna huomattavaan korkeuteen maanpinnasta lukien ja troposfäärin ja stratosfäärin välistä demarkaatiolinjaa vähin erin lähestyttessä kärsi aritmeettisesti kasvavalla voimakkuudella nenäverenvuodosta, vaikeutuneesta hengityksestä ja huimauksesta, hän, ottaessaan tämän ongelman ratkaistavaksi, oli asettanut työhypoteesiksi, jota ei voitu todistaa mahdottomaksi, että jokin sopeutumiskykyisempi ja eri tavoin anatomisesti rakentunut rotu saattaisi tulla toisella tavalla toimeen Marsin, Merkuriuksen, Venuksen, Juppiterin, Saturnuksen, Neptunuksen tai Uranuksen riittävissä ja vastaavissa olosuhteissa, jos kohta tällaisten muodoiltaan vaihteleviksi luotujen olentojen joiden väliset äärelliset erot johtaisivat samankaltaisuuteen kokonaisuuden ja toinen toisensa kanssa muodostama kuuihmiskunta luultavasti siellä niin kuin täälläkin pysyisi muuttamattomasti ja luovuttamattomasti kiintyneenä turhuuksiin, turhuuksien turhuuksiin ja kaikkeen, mikä turhuutta on.”
“Aristoteleen lause kutoutui säkeensolpotuksen sekaan ja leijui ulos Saint Genevièven kirjaston paneutuneeseen hiljaisuuteen missä hän oli lukenut, Pariisin synniltä suojassa, ilta illan jälkeen. Hänen vierellään pieniluinen siamilainen tutkiskeli strategian käsikirjaa. Aivoja, ruokittuja ja ruokinnassa, ympärilläni: hehkulamppujen alla, neulaan pistettyinä, tuntosarvet heikosti tykyttäen: ja mieleni pimeydessä manalan laiskiainen, haluton, kirkkautta arastava, suomuisia lohikäärmeenpoimujaan pudisteleva. Ajatus on ajatus ajatuksesta.”
“Jumala, hän sanoi hiljaa. Eikö meri olekin niin kuin vanha kunnon Algy sanoo: suuri armas äitimme? Räänvihreä meri. Kivespussiakiristävä meri. Epi oinopa ponton. Ah Dedalus, kreikkalaiset. Minun täytyy opettaa sinulle. Sinun täytyy lukea niitä alkukielellä. Thalatta! Thalatta! Hen on meidän suuri armas äitimme. Tule katsomaan.”
