Huhtikuisena yönä 1710 varas vei kajaanilaisen Anders Hildeenin ruoka-aitasta 22 ruisleipää, seitsemän lihapalaa, noin puolikkaan naulan korppuja ja kolme kappaa viljaa. Pyhäjärvellä vuonna 1663 Antti Pärssinen vaikutti syylliseltä heinävarkauteen, sillä hankeen jääneet jäljet sopivat hänen rekeensä. Heinäkuussa 1857 Viitasaarella paikallisyhteisöä järisytti pienimuotoinen postiryöstö.
Varkaudet varhaismodernissa Suomessa tarjoaa uuden näkökulman 1500–1800-lukujen suomalaisten maailmankuvaan sekä materiaaliseen ja immateriaaliseen kulttuuriin. Ketkä päätyivät varastamaan, ja miten varkauksia tutkittiin? Kuinka rikosten uhreja ja varkaita kohdeltiin oikeudessa ja yhteisöissä? Yksityisen omaisuuden lisäksi varastettiin kruunun ja kirkon omaisuutta. Rikokset eivät rajoittuneet aineellisiin hyödykkeisiin, ja jo 1700-luvulla yliopistopiirejä kuohuttivat plagiointisyytökset.
Varkaus oli vuosisatojen ajan tuomittu ja halveksittu rikos, ja siihen syyllistyneitä rangaistiin ankarasti, jopa kuolemantuomiolla. Teos osoittaakin, että omaisuudensuoja oli vahva jo varhaismodernin ajan Suomessa.
